Suru

Syksyllä 2001 tuli kännykkään viesti: Tule katsomaan, täällä on yllätys.
Siellä hän oli, keittiössä. Iloinen, pikkuinen musta pentu, Simppariina.
Siitä lähtien Simppariina juoksi meille perjantaisin tervehtimään. Oli kuin pallo olisi kierinyt rinnettä alas, sellainen pieni kerä juoksi täyttä vauhtia meille. Toisinaan luvan kanssa, usein myös ilman lupaa.

Hän oppi nopeasti kiipeämään syliin. Keinutuoliin pääsyssä piti vähän auttaa. Sylikoira. Juttukaveri.
Ja kukaan ei osaa syödä niin nautiskellen kuin Saga. Se maiskutus... mässytystä ja maiskutusta.

Saga sai kaksi pentuetta. Ensimmäisestä syntyi meidän Veitin isä. Kuuluisa komeudestaan. Toisesta pentueesta syntyi meidän Joiku ja Aamos, joka on vanhemmillani.
Saga oli tiukka emo. Hän ei velttoillut kasvattamisessa. Joiku aiheutti Sagalle paljon työtä. Pehmeään pentuun piti saada pontta ja jämäkkyyttä. Välillä kauhistelin Sagan kasvatustapoja. Niin kauan Sagan piti rajustikin "ärsyttää" Joikua, että sai Joikun suuttumaan, antamaan takaisin, pitämään puolensa.
Aikuista Joikua ei tarvinnutkaan enää kurittaa. Aikuinenkin poika tarkastettiin silti joka kerta, haisteltiin päästä häntään.

Saga oli kylän johtaja koira. Ei sitä johtajuutta moneen vuoteen kukaan edes kyseenalaistanut.

Saga oli ihmisen koira. Vanhemmiten niin omistajastaan huolehtiva, ettei tahtonut oikein onnistua Sagan hoitoon jättäminen tuttuunkaan paikkaan. Ikävöinti oli niin kovaa, hillittyä mutta selvää.

Kun Freijalle syntyi ensimmäiset pennut Saga osasi antaa Freijalle tilaa. Saga ei hinkunut pentuhuoneeseen vaan pysytteli rauhassa taustalla. Kun pennut kasvoivat ,Sagakin pääsi hoitamaan. Ei ollut tietoakaan napakasta kasvattajasta, Saga oli varsinainen hemmottelijamummo. Pennut saivat tehdä Sagalle lähes mitä vaan.

Vielä vuosi sitten Saga leikki omaan ketterään tapaansa. Juoksi pallojen ja frisbeen perässä, teki huimia kuperkeikkoja ja oli ulkonäöltäänkin kuin pentu.
Ylämäet ovat Sagalle olleet aina kurjia. Hän jäi jälkeen ja usein pysähdyimme odottamaan häntä. Poikansa Joiku on perinyt saman ylämäkivastaisuuden.
Kunnosta kun ei Sagankaan kohdalla ollut kysymys, vielä runsas viikko sitten "mummo" karkasi metsään jonkun eläimen perään. Takaa-ajo lenkin jälkeen kuului vain tavallista voimakkaampi läähätys.

Saga tuli aina juhliin rusetti kaulassa. Ensimmäisenä ja ylpeänä. Joku sanoi, että se riittää, että Saga on kaunis. Saga oli kyllä paljon, paljon muutakin, mutta myös kaunis.

Saga on Se paimensukuinen lapinkoira, joka tutustutti minut rotuunsa. Saga teki sen onnistuneesti, minulla on kaksi paimensukuista lapinkoiraa, vanhemmillani yksi ja pojallanikin jo yksi.
Se kertonee oleellisimman asian Sagasta, Juskankankaan Simppariinasta.

Ja lohtu on mulle
siellä on kaikki sulle.

Monessa (kaikessa) mukana

Pikkukoira oli meidän juhannusseurana.
Miten sillä voi olla niin paljon energiaa?

Hain raparperejä piirakkaa varten ja laskin katkotut varret maahan. Mielestäni olin jo katkonut aika monta vartta, mutta maassa oli vain kolme. Niitähän löytyi sitten ympäri pihaa, pikkukoira auttaa, omalla tavallaan. Jätin hänelle yhden, josta tulikin sitten aarre. Sitä riepoteltiin pitkin pihaa.

Samoin riepoteltiin juuriharjaa. Pikkukoira oli mukana kun harjasin keinusta linnun kakkoja pois. Harja hävisi jossain vaiheessa ja siitäkin riitti riemua pitkäksi aikaa.

Huussin vieressä on komposti. Pikkukoira löysi sieltä kompostin möyhentimen. Noin puoltoista metriä pitkän muovisen "tangon". Se korjatiin parempaan talteen.

Kampakin löytyi jostain ja sekin sai uuden muotoilun.

Maailmasta löytyy koko ajan uutta tutkittavaa.

Puukorin puutkin ovat kaikki ainutlaatuisia. Jokaista tai ainakin useaa on tutkittava kunnolla, ja taas haetaan uusi, ehkä parempi tutkittava puu.

Toki pikkukoiralla on lelujakin.
Punaista palloa hän osaa itsekin vierittää rinnettä pitkin alas, juosta taas pallo kiinni, ja uudestaan sama vieritys.
Isopää koiraa riepotellaan pitkin pihaa. Samoin nalle luppakorva saa kyytiä.

Joikun kanssa pikkukoira leikkii päivittäin monta kertaa.
Joikulle pitää nykyään antaa enemmän ruokaa. Leikkiminen on niin kuluttavaa. Joiku laihtui pikkukoiran tulon jälkeen. Huolestuinkin asiasta. Annoin matokuurin. Punnitsin. Seurasin painoa.
Mutta selväähän se on, että painiminen, kilpajuoksu ja hepulit ovat urheilusuorituksia, jotka lisäävät energian kulutusta huomattavasti.

Mielenkiintoista on myös kolmen koiran välinen vuorovaikutus.
Pikkukoira oli kätkenyt luun ja lelun sohvatyynyjen taakse. Veiti hyppäsi sohvalle ja haisteli että jotakin on jossain. Pikkukoira murisi : "minun älä koske." Veitihän tuosta riemastui, ja häntä kun ei pikkukoirat komentele. Seuraavassa rähähdyksessä pikkukoira jo syöksyi lattialle selälleen makaamaan. Vaan silloinpa kömpi Joiku pöydän alta: " Ja sinä kun et pikkukoiralle ärähtele! "
Rauha saapui tupaan alta aikayksikön kun ihmispomo puuttui asiaan.
Joiku ei ole aiemmin puuttunut Veitin tapaan kasvattaa pikkukoiraa.

Juhannus ja Pönttö

 

Keskikesän juhla. Aamulla kuusi astettaa lämmintä, ulkona. Maa kuin joku haluaisi suolata meidät karkealla merisuolalla. Rakeita. Voiko juhannuksen säilöä? Kesän pakastaa ja ottaa sulamaan vasta kun mun loma alkaa...

Meillä juhannus on perinteinen. Vain tarjoilut vaihtuvat, ainakin vähän.
Mansikkakakku on aika traditio. Kesän ensimmäiset mansikat tuli maisteltua jo matkalla mökille.

 

Tervetuloa.

 Kylmällä juhannuksella oli tarkoituksensa. Saunan kuistilla hautova Pikkuruinen sai enemmän aikaa olla rauhassa. Emme syöneet ja istuskelleet kuistilla juurikaan. Tosin Pikkuruinen

alkaa jo tottua. Hän ei enää pyrähdä pois  tullessamme saunan kuistille. 

Pikkuruisenkin ilona  kimppu kuistin pöydällä. Aika pitkältä ja pitkästyttävältä näyttää sivusta katsottuna tuo Pikkuruisen emouteen valmistautuminen.

 

Ja tässä on Pönttö.

Mies savusti kirjolohifileitä. Jo se tuoksu, aah. Mausta puhumattakaan. En enää pysty syömään kaupan valmiiksi savustettua, valmiiksi kylmää kalaa. Pönttö toimii sähköllä. Jääkaapilla ja Pöntöllä ei oikein synkkaa. Heillä on kiistaa sähköstä. Lähinnä siitä kumpi saa ensimmäisen "palan". Jääkaappi pitää ottaa hetkeksi irti, jotta Pönttö saa kunnon ensimmäisen "palan" , muuten palaa Pöntön hermot, tai ainakin sulake.  Saa nähdä löytyykö sopu, vai onko ratkaisu pysyvämpää laatua.

Pieniä uutisia mökiltä

 

Juhannusruusut täydessä kukassa. Neljän päivän päästä kun päästään taas mökille, ne on jo kukkineet. Miksi kesällä pitää käydä töissä! Miksei saa vaan katsoa kyllikseen kaikkea mikä kukkii ja mikä on vihreää!

Hassu pikkuriikkinen lintu on tehnyt pesänsä saunan kuistille. Kahden puulyhdyn väliin. Luulin että pesä on hylätty, mutta kun nousin penkille katsomaan, sieltä pyrähti ruskea pikkulintu. Ostettiin kyllä taas yksi linnunpönttö, joka laitettiin koivuun, mutta ei se tuota pikkuriikkistä enää helpota. Mitenkähän käy kun tulee poikaset?  Me kuitenkin istutaan paljon kuistilla, siellä grillataan, syödään ja ollaan...

 

Tämä karjalanneito on pikkuriikkisen ilona kun hän siellä istuskelee hautomassa. Kauhee roskastaja karjanlanneito on. Liekö siellä karjalassa vähän homssuisia neitoja...

Yksi viritys poistettu

Ensimmäinen portti on valmis!
Siinä on hieno salpa, menee itsestään kiinni. Kaikkea ne "insinöörit" keksiikin. Voi olla vanhakin keksintö, mutta minulle uusi.
Taas uusi ilon aihe: miten paljon helpompaa onkaan liikkua oikeasta portista. Ja nopeampaa.

Toinen portti on myös lähes valmis. Kolmatta ns. pääporttia pitää odottaa kauemmin, on sen verran suuritöisempi.
Tosin minä en tiedä suuritöisyydestä mitään.
Näidenkin porttien tekoa seurasin sivusta istuen terassin penkillä Happy Joeta juoden.
No, ei siinä koko totuus. Tein sillä välin kaikkea mitä osaan. Rapsutin perunoita, lenkitin koiria ja pesin auton.

Innokas apulainen

 Pikkukoira haluaa osallistua aivan kaikkeen:

Kun istutan kukkia, hän tunkee päänsä multasäkkiin ja koittaa maistaa kukkasta. Suurin ilo irtoaa kun hän saa muoviruukun, jossa kukka oli. Riehuu ympäri pihaa muoviruukku suussa ja vakuuttaa olevansa suureksi avuksi istutushommassa.

Kun raaputan uusista perunoista kuoria pois. Koittaa pikkukoira siepata perunan pseuvadista (kuorin perunoita pihalla istuen laatotuksella), seuraavaksi maistaa vettä jossa perunat ovat ja viimeisenä apunaan tarjoutuu nuolemaan kuorimaani peruunaa, viis välittämättä veitsestä, joka on kuonon lähellä.

Kun mies rakensi porttia, piti pikkukoiran tutkia miten ruuvinväännin toimii. Ei haittaa vaikka kone pitää ääntä, kuono vaan kiinni ja haistamalla selvyyteen laitteen toiminnasta.

Kun pesen käsiä huussin seinustalla olevassa vesilaitteessa, pikkukoira haukkailee hanasta juoksevaa vettä.

Kun ajan ruohonleikkurilla, pikkukoira tarkkailee reittiäni silmä tarkkana.

Kun kastelen kukkia, pikkukoiran pitää maistaa jokaisesta kastelämäpärillisestä vettä.

Kun katkon kuivuneita oksia pensaasta, pikkukoira pitää auttaa saamalla heti katkotut oksat. Hän levitää ne tarmokkaasti ympäri pihaa.

Ja sillä aikaa kun juomme naapurissa kahvit, pikkukoira on ajanut kaikki kanat sisälle kanalaan. Paimentava kanakoira?

Kaikkea pitää tutkia ja kaikessa pitää olla mukana.

Isot koirat makaavat rauhassa nurmikolla. Kääntävät välillä kylkeä. Kaikennähneet ja kokeneet :)

Aamuvirkku viikko

Pikkukoira on meillä hoidossa muutaman viikon.
Kuten kaikki lapset, myös pikkukoira on tosi aamuvirkku.

Yhtenä aamuna kello neljän aikaan heräsiin siihen kun käpy lensi milloin seinään, milloin lattiaa pitkin.
Seuraavana aamuna Joku pompotteli tennispalloa samoihin aikoihin, kello neljältä aamulla.

Mutta kesäaamut ovat oikeasti ihania. Joten kiitos pikkukoiran olen saanut nauttia aamun hiljaisista ja raikkaista tunneista.
Olen mennyt koiralenkille kolmen koiran kanssa viiden aikaan aamulla. Helppo kulkea: ei ole vastaantulijoita, haukuttavia koiria ja Kuninkojantien ylikin pääsee ihan sujuvasti, ei vilkasta autoliikennettä.

Ja mitä kaikkea sitä voikaan ehtiä tekemään kotona ennen töihin menoa! Ja vielä virkeänä. Perjantaina ehdin silittämään viikon verran tuolille kasaantuneen puhtaan pyykkivuoren,lukemaan sanomalehden, käymään torilla ja leipomossa. Töissä olin silti kello 7.50 :)

Minulle sopii aamuvirkkuus. Olen paljon pirteämpi ja aikaansaavampi oikeastaan koko päivän. Ja yllätys yllätys, en ole iltaisin edes tavallista väsyneempi.

Miksen siis heräisi aina aikaisin?
Ero on siinä, että herätyskelloon on ihan eri herätä kuin siihen että joku iloinen pikkukoira leikkii, ja kun avaat silmäsi saat heti monta "pusua".

Virityksiä

 Aitasimme mökkipihan muutama viikko sitten.
Porttien rakentaminen ja varsinkin suunnitteleminen vie kuitenkin aikaa. Jotta minä ja koirat saimme heti iloita aidatusta pihasta, piti keksiä väliaikaisia virityksiä.
Niissä olen aika hyvä ja ennenkaikkea nopea!

Tässä on vain verkko katkaistu, ja väkäset väännetty koukuiksi, jotka saa  kiinni tolpassa olevaan verkkoon.

Seuraava olikin haasteellisempi. Onneksi vielä

vieressä oli talven jäljiltä kanaverkolla suojattu puu. Nyt oli aika poistaa jo suoja, ja siitähän sai helposti väänneltyä "portin".
Pelkäsin ettei koirat näe kanaverkkoa , ja juoksevat sitä päin. Ei hätää, löysin valkoista narua, se erottuu.





Seuraavaksi piti keksiä jotain millä saa

lammasverkon pysymään kiinni. Nurkan takana oli vanha kiulu, liian kevyt. Lisäsin siihen vanhan kannon. Ja taas löytyi narua. Silläpä sai kätevästi ja aika lujastikin solmittua verkon kiinni kuistiin.
Tästä pitää kulkea päivittäin päästäkseen metsälenkille, autolle ym. Ja nyt se oli hankalaa.

Vaan eipä hätää. Puuvajan kautta pääsee kätevästi. Ongelmaksi tuli vain se, että kun minä menin esim. kasvimaalle, laitoin puuvajan ulkoapäin kiinni, niin mies ei enää päässytkään

pihalta pois. Tai jos laittoi sisältäpäin puuvajan oven hakaan, ei päässyt takaisin pihalle.


 Tämä ei olekaan enää viritys, vaan ihan järjellä ajateltu ja tehty ratkaisu. Molemmilta puolilta avattava ja suljettava kahva.
Ja minä en voi ottaa kunniaa tästä ratkaisusta.
Enkä tulevista porteistakaan.
Ne valmistuvat tämän kesän aikana, ja tiedän etteivät ole virityksiä. Ovat miehen tekemiä.

Tää on tavallinen päivä

Mökkilauantai

Tiedä siitä sitten onko tavallinen päivä vai ei. Mökillä kaikki päivät vähän erilaisia ja usein yllätyksellisiäkin.

Aamulla kävin naapurin kanssa lampaita ruokkimassa. Nää oli viime kesänä meidän naapureita, mutta nyt heidän niittyään parannetaan, niin asuvat vähän kauempana. Hauskoja heppuja, vähän malttamattomia ja aika huonomuistisia, sähköaidan suhteen ainakin. Yksi heistä saa pian karitsoja.

Aamiaisen jälkeen tehtiin koirien kanssa metsälenkki. Välillä satoi tihkua, muttei yhtään haitannut. Miten voi tuoksua niin ihanalle koko metsä! Ja miten mustikanvarvut voivatkin olla niin kauniita ja niin kevään vihreitä. Sille vihreydelle pitäisi olla oma värinsä, koska pelkkä "vihreä" ei kerro mitään!

Kesän ensimmäisen raparperipiirakan aika oli tänään. Pikkukoira oli innokkaana mukana leipomisessa. Raparperit varsinkin kiinnostivat kovasti, mutta en uskaltanut antaa maistaa. Piirakka on nimeltään raparperiansa. Siihen laitettiin vaniljarahkaa ja vaniljajugurttia ja kaikkee tavallista. Ohje löytyi netistä Kinuskikissalta. Kaasu-uunin kanssa aina hiukan jännittää , että kypsyykö vai palaako. Tällä kertaa kypsyi. Oletteko muuten huomanneet, että jos leipoo vieraille oikein tarkoituksella, niin tuttukin ohje voi yllättää lopputuloksen suhteen?  Ja jos taas leipoo ihan muuten vaan, niin useimmiten tulos on huippuluokkaa.

Tihkusateisen päivänä voi tehdä ylimääräisen reissun kylille. Ostettiin puuttuvia ruokatavaroita, bensaa ruohonleikkuriin ja kukkia.

 

Kukkien istuttamisessa minulla oli innokas apulainen.

Ensimmäiset uudet perunat syötiin tänään, tosin ruotsalaiset.
Päiväunet.

Saunomista.
Siinä se lauantai kului leppoisasti.

Ja hei, se on kesäkuun ensimmäinen päivä. Virallisestikin kesä. Nautitaan!