Studiossa

Kävin Joikun ja Veitin kanssa koirakuvaajalla.
Helppohan noista on ottaa istuvana tai makaavana poseerauskuvia. Niitä on otettu 8-10 vuoden ajan, ja hyvin osaavat olla nättinä ja tuijottaa kameraa.

Halusin kokeilla saako parempi kuvaaja niistä enemmän irti.
Studiokuvat on omaa luokkaansa, ja antavat paremmat mahdollisuudet oikeaan valotukseen ja taustakin pysyy rauhallisena.
Mitään uutta ideaa ei kuitenkaan tullut. Siinä ne nökottivät niin kuin aina ovat kuvia otettaessa nököttäneet. Veitin ryhti piti välillä oikaista, hän kun ajatteli ottaa rennommin.
Joikulle tuli hiki ja läähätystä yritettiin hillitä juomatauolla.

Halusin itsekin mukaan kuvaan, koira kumpaankin kainaloon ja saapi nähdä mllaisia tuli.

Valmiita kuvia näkemättä, arvioin kuvauksen tavalliseksi.
Joskus ehkä haluan kokeilla kuvaajaa, joka ottaisi koirista ulkona kuvat.


Ja toivoisin kuvaajalta ideoita ja erilaisia kuvakulmia.

Nyt pitää odottaaa viikon verran, sitten kuvat tulevat sähköpostiin.
Minulla on kultaisista noutajistani studiokuva, ja nyt minulla on lappalaisistanikin studiokuva.

 Veiti, 8-vuotta. Omistajan kuvaama :)

Kotona

Toinen viikonloppu kotona.

Tässäkin hyvät puolensa. Elämä on helpompaa kun on tiskikone, sisävessa ja vettäkin tulee hanasta.

Viikonloppu piteni yhdellä päivällä kun tein jotain, mitä en muista tehneeni vuosiin, tai ehken koskaan. Jäin sairauslomalle!  Olen toki ollut sairauslomalla, mutta aina lääkärin määräyksestä, nyt määräsin itse itseni jäämään kotiin.
Torstaina vielä sinnittelin yskän ja äänen kanssa töissä. Puhuminen, äänen aikaansaaminen, vaati niin paljon , että nousi tuskahiki.

Perjantai aamulla painiskelin aamun itseni kanssa, jäänkö vai jaksanko vielä, on kuitenkin jo perjantai, yksi päivä enää jne. 
Mutta jäin kotiin. Ja se oli oikea ratkaisu. En pystynyt koko päivänä puhumaan normaalisti.
Vieläkin yskittää,  eikä tee mieli puhua. Olo on kuitenkin huimasti parempi kuin torstaina tai perjantaina.

On se vaikeaa jäädä kotiin. En luule olevani korvaamaton töissä, mutta tiedän töideni kaatuvan työkavereideni murheeksi jos en ole töissä.
Nyt on kuitenkin aika opetella pitämään enemmän huolta itsestään. Omasta terveydestä ja hyvinvoinnista.
Olen ottanut ensimmäisen onnistuneen askeleen  tällä tiellä.

Viikon varrelta

Nyt lauantaina mietin mitä jäi viikosta mieleen.
Viikko tuntui pitkältä.

Valopilkkuna loistaa tiistai ilta. Olin ystäväni kanssa tanssiteatteri Erin esityksessä, Hit to cabbaret.
Musiikkia ja tanssia. Vähän kielikylpyäkin, ruotsia ja englantia.
Tykkään Erin esityksistä, niissä on sopivasti ajatusta, huumoria ja musiikkia.
Tästäkin tykkäsin, mutta...
Jäin kaipaamaan enemmän tanssia. Nyt oli muutama kappale omistettu vain musiikin kuuntelulle.
Tanssia tuolien kanssa ja  tuolilla oli liikaa. Vaikka tanssijoista osa alkaakin olla aika iäkkäitä, en silti näe heitä vielä "tuolijumppaajina".
 Minulle riittäisi välillä  tanssin ja musiikin tuomat ajatukset, en kaipaa puhetta.

Viikko oli työntäyteinen. Sain paljon aikaiseksi.
Kotonakin sain aikaiseksi. Keskiviikkona siivosin. Ja nyt lähti työpöytä vierashuoneesta, ja pöytätietokone sen päältä.
Hiukan omatunto kolkutti kun hyvä työpöytä, jonka kanssa olen elänyt ainakin 42 vuotta sai lähteä.
Mies motkotti  jotain siitä, miten asioita pitäisi tehdä jotenkin suunnitellusti ja järjellä. Mutta kun kerrankin iskee tarmokkuus, siihen on tartuttava heti, koska se menee nopeasti ohi.
Lopputulos on kuitenkin hyvä. Avaruutta tuli lisää.

Tällainen viikko. Kaikki edelleen hyvin.

Tulkoon vaan talvi

Se on nyt mökki laitettu talvi kuntoon. Pumput ja painepesuri koottu lämpimään. Pesuaineet saunasta sisälle. Vesitynnyrit kaadettu, ruohonleikkurit huollettu ja kasvit leikattu yms.

Voihan tänne tulla vaikka ensi viikonloppuna jos siltä tuntuu, mutta nyt tuntuu siltä, että voisi jäädä kaupunkiinkin. Saa nähdä montako viikonloppua saadaan siellä vietettyä ;)

Mietin mitä jään eniten kaipaamaan täältä.
-Metsää, onhan kaupungissakin metsiä, mutta siellä on ihmisiä.
-Tulen ritinää puuhellassa, takassa ja saunan kiukaassa.
-Saunaa. Se on erilainen kuin kaupungin sähkösauna.
-Pihaa jonne voi päästää koirat juoksemaan. Kaupungissa pihamme on pieni  ja naapurin takia pihan käyttö hankalaa, koska Joiku ja Veiti eivät ole aina hiljaa.  Ja meillä on "paha" naapuri, jonka mielestä meidän koirat ovat idiootteja, ja hänen oma räkyttäjänsä suloinen kullannuppu.
-Mökin arkisten askareiden ( veden ja puiden haku) tuomaa rauhaa.

Miksi sitten jäädä kaupunkiin viikonlopuiksi?
-Vaihtelu virkistää
-Välillä ihanaa aloittaa viikonloppu sillä, ettei tarvitse pakata ja lähteä mihinkään.
-Kaupungissa voi mennä elokuviin tai syömään ravintolaan, nauttia kaupunkihuveista.

Ja muuten, kuvan omenat ovat mökkinaapurimme, joka muuti keväällä pois. Hän tuntuu elävän hyvien omenapuutähtien alla :)

Sahajärven lenkki

Ajettin ensimmäistä kertaa Mathildedalia pidemmälle, Teijolle, kiertämään Sahajärven lenkki.

Lenkin alussa oli haasteellisin osuus. Lautalla saareen ja toisella pois saaresta. Kolme koiraa ja kolme aikuista.

 Ja tässä kuva lautasta. Lautta kulkee narujen varassa, joita vedetään sellaisten "rullien" läpi.
Lauttaan mahtuu kerrallaan viisi ihmistä.
Ensin piti hinata lautta vastarannalta, sitten saada koirat lautalle  ja lopulta hinata koko porukka saareen.
Kaipasin jotain veiviä tms. josta olisi helpompaa liikuttaa lauttaa  kuin nykyisestä pelkästä märästä narust vetämällä. Yksin retkeily ei tällä reitillä ole hyvä ajatus, sen verran rankkaa lautan kiskominen oli.
Lossiin piti hypätä alaspäin n. puoli metriä. Pikkukoira meni vauhdilla, hänelle on tärkeää olla ensimmäinen, oli paikka sitten mikä tahansa. Vanhin, Joiku, meni iän tuomalla kokemuksella, kolmas piti nostaa.

Pieni matka saaressa, ja toisella lautalla järven toiselle puolelle.

Järven ylittämisestä huolimatta matkalla ei liiemmin vettä näkynyt. Enimmäkseen mäntymetsää.
Aika paljon oli vuoroin kiipeämistä ylämäkeen ja taas alaspäin.

Puolessa välissä oli varsinainen muurahaiskekometsä. Kekoja oli näköpiirissä paikoin seitsemän, eikä mitään pieniä, vaan tuollaisia kunnon kököjä.

Nelijalkaiset taukopaikalla.

Ja löytyy sitä kaunista ruskaa läheltäkin! Teijon alue soineen ja pitkospuineen tuo muutenkin Lapin mieleen.

Ja kelopuineen.

Taas sellainen minun näköinen päivä. Metsää, koirat, hiljaisuus ja eväät.
Muita ihmisiä emme nähneet kuin saaressa puolijoukkueteltassa majoittuneen nuorisoporukan.

Poskista näkee, että ulkoilmassa tuli vietettyä tunti ja kolmaskin. Jaloissa tuntee, että liikuttu on.
Ja mieli on rauhaisa ja levollinen

Rauha

Laskeudun.
Rauhoitun.
Pysähdyn.

Annan elämäni olla.

(lainaus Maaret Kalliolta)


Näin on hyvä.

Tässä vaan.

Hetki kerrallaan.


Kaikki on hyvin,
juuri nyt.

(minä)

Yritystä ilmassa

Arkena on helpointa lysähtää työpäivän jälkeen sohvalle loppu illaksi.
Jossain vaiheessa päässä vilahtaa ajatus: onko tämä parasta mahdollista elämää, työtä ja sohvaa?

Viime viikolla kokeilin toista vaihtoehtoa.
Yhtenä päivänä töistä tullessa otin varman päälle. En mennyt olohuoneeseen ollenkaan, vaan pakkasimme miehen kanssa koirat autoon, ja ajoimme Ruissaloon lenkille.
Sekoitimme  arjen ja viikonlopun perusteellisesti menemällä  vielä Honkapirtille kahville.
Luumuhillo täytteistä munkkia mutustellessa tuli ihan sunnuntai olo. 
Voisiko se ollakin niin, ettei viikonpäivän nimellä olekaan merkitystä?
Merkitystä on vain sillä, juuri nyt elettävällä hetkellä!

Toisena päivänä menimme ystäviemme kanssa leffaan. Arki-iltana.
Sain viestin että tein juuri oikein : olin tilannut Hidasta elämää-puodista stressinpoistokortit. Tuona samaisena päivänä kortit olivat saapuneet postilaatikkoon ja nostin korttipakasta summissa -päivän kortin. Kortissa luki: Mene elokuviin!
Kortin jatkotekstissä kyllä luki, että voin sulkea silmäni, valita mieleisen aiheen ja paikan, ja katsella 5-10 minuuttia mielen elokuvaa.
Tämä oikea elokuva "Tyttö nimeltä Varpu" oli kyllä parempi. Kestikin kauemmin ja vei todella ajatukset pois kaikesta muusta.

Oikein hyvältä tuntui tämä testijakso.
Nyt vaan tavaksi, rutiinien rikkominen.

Lohduttajat

Lauantai aamu mökillä ja migreeni. Ei yhtään kivaa.
Ensin tulivat molemmat koirat vauhdilla sänkyyn, mutta kun pakenin peiton alle, lähtivät heti pois. Onneksi en nähnyt  ilmeitään, varmasti todella loukkaantuneita.
Hetken päästä Veiti kömpi hiljaa viereen, ihan kiinni, pää tyynylle. Hänellä oli hyvä tarkoitus, ja arvostankin tuota lohdutusta. Silloin kun sattuu, ei kestä kosketusta, eikä pysty edes vastaanottamaan lohdutusta.

Kun jossain vaiheessa nousin koiralenkille, nin voi sitä riemua! Vanha Joikukin hyppi innoissaan, hamusi rannettani suuhunsa ja juoksi ympäri pihaa. Ihan erilaista kuin normi lenkille lähtö iloittelu, olinhan "herännyt henkiin".

Koskettavaa tuo koirien tunneherkkyys.
Omalla tavallaan, ilman sanoja, pystyvät osoittamaan tunteitaan paremmin kuin moni ihminen.

Siinä he, lohduttajat, istuvat vieretysten. Kuva on kaupungissa otettu. Miehen ottama.