Tämä viikko on ollut tunteiden myllerrystä.
Viime sunnuntaina sain ensimmäisen lapsenlapseni.
Erilaisia tunteita kerääntyi kasoittain. Oli/on vähän vaikea ymmärtää itsekin itseäni, kun tunteet eivät olleetkaan pelkkää onnen huumaa. Oli myös luopumista, nyt viimeistään lapseni on todella aikuinen; hänestä on tullut Isä ja hänellä on oma perhe. Mieltä askarrutti myös oma uusi asemani: miten paljon saan olla mukana lapsenlapsen elämässä, pyydetäänkö apuani, tarjoanko sitä, olenko liikaa tunkemassa kylään vai liian vähän, kaipaavatko neuvoja vai haluavatko pärjätä itse . Miten osaan olla oikein, haluan olla mukana ja läsnä, haluan elää myös omaa elämää ja sitäkin kautta antaa heille omaa rauhaa.
Ensimmäinen tapaaminen pienen pojanpoikani kanssa oli aika jännittävän ihanaa. Siinä hän oli sylissäni,pikkuinen, me juteltiin ja ihmeteltiin toisiamme. Hänkin availi suutaan ja melkein jo sanoi jotain, ihan selvästi keskusteli ;) Uskon että hänen kanssaan tulee vielä paljon hyviä juttutuokioita.
En tiedä vielä mikä olen. Vierastan mamma- ja mummo- sanoja ja mummi meillä on jo. Mikä minusta tulee? Maamo, nonna, mimmu, kuulostavat hauskemmilta. Onhan ne ehkä vähän outoja, mutta niin olen kai minäkin :)
Kaikesta myllerryksestä huolimatta, olen tosi onnellinen: yksi unelma on taas toteutunut !
