Tässäkö se nyt oli

Maanantain aamu.
Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen edessä.
Onko aina loman jälkeen tällainen fiilis?
Kauhistuttaa, pelottaa, ahdistaa.
Kauhistuttaa miten se meni niin nopeasti, se loma.
Pelottaa oliko loma tarpeeksi voimaannuttava, jaksanko jouluun, ensi kesään?
Ahdistaa kun tiedän ensimmäisten työviikkojen olevan sellainen "kootut teokset", eli vieraita lapsia vieraampien aikuisten kanssa, sellainen tilapäinen olotila, josta en yhtään tykkää.

Yritän olla positiivinen: päiviin tulee rytmi, kesä jatkuu, viikonloppujen arvo kasvaa jne.
Hävettää vähän, mutta yksi lohduttavimmista asioista on kun tietää, että kaikilla se loma loppuu pikku hiljaa. Samassa veneessä ollaan, vähän eri aikoina, mutta kuitenkin.

Mä olen huono nauttimaan arki-illoista. Tarvitsen unta paljon. Koko loman olen nukkunut keskimäärin 9 tuntia joka yö.  Jotta saan tarvitsemani nukkumisajan, pitää mennä ajoissa nukkumaan. Ei siis tietoakaan ihanien kesäiltojen nauttimisesta kun simahdan herkästi sohvale jo kahdeksalta.

Aamuisin olen pirteämpi.
Tänään kun odottelen töihin lähtöä, olen jo ehtiyt vaihtaa lakanat, pöytäliinan, viedä roskat, jumpata, tehdä meditaatiton ja hengailla täällä netissä.

Kyllä tämäkin työsarka tästä taas lähtee liikkeelle.
Kaikesta selviää, ja tämä on selviytymisasteikon helpoimmassa päässä.

Viikko sumussa

Viikko on mennyt sumuisasti.
Olen ollut, tehnyt ja elänyt, mutta en kuitenkaan ole ollut läsnä.
Ajatukset harhailleet surussa.
Tuttu tie näytti ihan vieraalta, enkä hahmottanut ollenkaan mihin vie.
Britakakun sain leipoa kahteen kertaan, eikä siltikään onnistunut. Marenki lässähti, sekään ei jaksanut mun kanssa ;)
Ja kirjoneulesukka, aloitin, purin ja taas aloitin, varmaan viisi kertaa joutusin purkamaan.
Onneksi olen ollut tämän viikon vielä lomalla!

Kaksi hyvää ystävää on tukenut ja jutellut/viestitellyt kanssani.
Vanhempani ovat uskomattomia tukipilareita tosi paikan tullen.
Suru on sellainen vähän outo juttu. Surun käsittelemiseen on eri tapoja.
On varmaan ihmisiä, jotka hautautuvat oman surunsa kanssa haluavat olla yksin ja rauhassa.
On varmaan myös ihmisiä, jotka siirtävät surun jonnekin syrjään, ja täyttävät surun paikan jollakin muulla tekemisellä, puhumisella.
Minusta tuntui hyvältä jutella Veitistä ja siitä, mitä on tapahtunut. Itkuhan siinä tulee, mutta ei se ole vaarallista. Miten lohdulliselta tuntui miehen sanat: Itke vaan jos sua itkettää. Mun ei tarvinnut yrittää olla vahva.  Kaikki tekeminen helpotti myös, sai ajatukset hetkeksi muualle, lepoa surusta.

Suru tuntuu itsekkäältäkin. Veitillähän on nyt kaikki hyvin.

Tästä jatketaan, päivä kerrallaan Arki alkaa maanantaina kun palaan töihin.
Kyllä se tästä varmaan.....

Valkoista

Tultiin viikonlopuksi mökille.
Koskaan ei ole jasmiini kukkinut näin paljon kuin nyt.
Muistokukkia Veitille .

Hiljalleen alkaa tuntua, että selviän, selviän tästäkin, vaikka perjantaina vielä sattui niin ettei meinannut henkeä saada.
Kaupassa tuli itku raejuustojen ja maksalaatikon kohdalla.
Haistelin kaulapantaa ja Veitin sänkyä.
Näen hänet makoilemassa vakkari paikoissaan.
Kukaan ei kulje mun perässä. Kukaan ei kerjää rapsutuksia. Kukaan ei tule vastaan kotona kun tulen.

Mies on auttanut, vaikka suru koskee häntä ihan yhtälailla. Meillä on vaan erilaiset tavat surra.
Hän vei mut lauantaina Kasnäsiin. Käveltiin luontopolkua, istuttiin meren rannalla. Ja mä olin itkemättä monta tuntia.

Mökillä nukuin 12 tuntia, heräämättä välillä. Ja sen päälle vielä päikkärit. Uni auttaa.
Aivot ja muisti ei vielä toimi. Kaikki muistitila on vielä varattu, ja ajatuksetkin.

Toinen luopuminen

Tästä se alkoi, 11 ja puoli vuotinen yhteinen taival. Tästä nokinaamasta kasvoi kaunis musta, ruskein merkein oleva lappalainen.
Veiti oli pienestä asti Äijä. Ei hötkyillyt kun matkusti uuteen omaan kotiin, perille päästyään etsi ruokatynnyrin ja ilmaisi hyvin selkeästi, että haluaa ruokaa. Ei itkuisia öitä, hän vaan asettui taloksi.
Äijämäisyys ilmeni myös siinä, että oppi nostamaan jalkaa...ennen kuin oppi sisäsiistiksi. Tästä jäi kirjahyllyyn kivat merkit.

Veiti eli Joikun kanssa 10 ja puoli vuotta. Monissa valokuvissa on asettunut kiinni Joikuun.
Meillä oli kivaa yhdessä, käytiin Kolilla, Kuusamossa ja Teijolla luontoretkillä. Pitkiä kävelylenkkejä ja eväät mukana, meille ja koirille.
Kuusamon pikkukarhunkierros oli viimeinen pitkä reissu. Sen jälkeen alkoi Veitin nivelrikko-oireet.

Joikun lähtö oli Veitillekin kova paikka. Ei ollutkaan enää helppoa olla Äijä.
Yksinjääminen työpäivän ajaksi oli vaikeaa.
Pikkuhiljaa Veitikin tottui. Hän muuttui "ihmiseksi". Mentiin nukkumaan jonossa, samaan aikaan. Syötiin samaan aikaan. Ja hän rakensi saunamökkiä.
Saunamökistä tulikin hänen mielestään hänen koirankoppinsa. Ja kun me saunottiin, hän käveli saunan lasioven taakse katsomaan missä ollaan tai mitä tehdään.
Oven avaaminen kuonolla sujui taitavasti, ja helpotti hänen elämäänsä, hän tuli sisälle silloin kun hän halusi.

Kesän alussa alkoivat ulostusvaikeudet. Kakkaaminen kesti. Mietittiin ensin, että liittyy vanhenemiseen, tai että pitäisi antaa enemmän ruokaa.
Kesäkuussa oireet paheni. Eläinlääkäri diagnosoi eturauhasen laajentumaksi, ja Veiti sai Tardak-antitestosteronihormonipiikin.
Piikki auttoi vähän, kakkaaminen helpottui ja Veiti pääsi taas hyppäämään sohvalle.
Koska laajentuma oli niin iso, saimme uuden ajan kahden viikon päähän.
Eläinlääkäri epäili josko aiempi diagnoosi olikin väärä, koska tuntui myös joku rakenteellinen muutos.
Koska ensimmäinen piikki kuitenkin auttoi vähän, Veiti sai toisen piikin. Saimme myös lähetteen klinikalle, jossa olisi kunnon ultraäänilaite ja siihen perehtynyt lääkäri.

Veitin oireet jatkuivat. Veiti yritti kovasti olla huolestuttamatta meitä. Huomasin kuitenkin ettei ole ihan oma itsensä. Lenkille lähti mielellään, ruoka maistui, häntäkin heilui silloin tällöin, mutta makoili paljon ja kävellessä häntä roikkui.
Varasin ajan Petvettiin.

Toivoin ihmettä, ja pelkäsin. Viimeiset päivät ennen eläinlääkäriä tehtiin metsälenkki Veitin tahtiin ja pysähdeltiin haistelemaan ja ihmettelemään. Annoin hänen kulkea vapaana. Annoin ylimääräisiä lihapullia ja pöydästä maistiaisia omasta ruuastani.

Viimeinen päivä koitti. Eläinlääkäri tunnusteli ja sanoi, että siellä on iso massa. Avuksi voisivat olla kipulääkkeet ja ulostetta löysentävä lääke, mutta sitten olisi tarkkaan seurattava milloin kakkaa ei enää tule, ja silloin on eutanasian aika.
Eläinlääkäri katsoi asian vielä ultralla ja kasvain oli iso ja peitti nyt jo lähes kokonaan peräsuolen. Varmistin vielä, että olin ymmärtänyt asian oikein. Lääkkeillä voisimme saada pitää Veitin ehkä kaksi viikkoa, ehkä kuukauden, ei pidempään. Kasvain oli ilmeisen ärhäkäs, nopeasti kasvava. En halunnut Veitille yhtään enempää kipuja. Eläinlääkäri kertoi oman mielipiteensä, jos kyseessä olisi hänen koiransa, olisi ainoa vaihtoehto eutanasia.

Tavallaan päätös oli niin helppo, ei missään tapauksessa kipuja Veitille, ei hänen tarvitse enää yrittää olla huolestuttamatta meitä. Toisaalta taas päätös oli niin kovin kipeä, sattuu jokapaikkaan.

Niin lähti keskiviikko iltapäivällä meidän niin rakas Veiti sinne missä Joiku ja Aamos häntä jo odottivat. Illalla ukkosti ja mietin mielessäni, että Veiti on tullut perille ja Joiku saa hepuleita, joissa huonekalut kolisevat kun hän ilakoi vauhdilla.

Hyvää matkaa rakas-rakas Veiti, ja kiitos kun saimme tämän ajan kanssasi.

Nämä päivät ovat tuskaisia. Silmät ovat turvoksissa ja kipeinä, vatsaan sattuu ja tuntuu rinnassa ahdistava kipu. Lopullisuus, ero, ikävä kaivertavat.
Tämä hinta on vaan maksettava kaikista ihanista yhteisistä vuosista.
Päivä päivältä vähän helpottaa, mutta koskaan ei unohdu.
Ikävä tulee aaltoina, joita aika ja kauniit muistot pehmentävät.

Muistelua

Yksinäinen lomapäivä.
Menin aamulla vesijumppaan, samaan paikkaan missä kävin vuosi sitten kuntouttamassa jalkaa.
Tulipa kaikki muistot isoina mieleen: miten mietin vesijumppaan mennessä, mihin kohtaan jätän  kepakon, autoonko, pukukaapille vai altaan reunalla, miten jotkut potkuliikkeet piti jättää väliin, kun jalkaan sattui liikaa ja miten jouduin asettelemaan jalkojani päästäkseni altaan portaista ylös.
Voi miten helppoa kaikki oli nyt!

Jumpan jälkeen kävin Citymarketissa ja siitäkin tuli muisto mieleen.
Olin juuri tullut Tyksistä ja saanut luvan varata jalalle. Mentiin isän ja äidin kanssa Citymarketista hakemaan salaattiannokset lounaaksi. Hitto miten pitkiltä kaupan käytävät tuntuivat!
Nytkin hain lounassalaatin, mutta käytävät eivät tuntuneet missään.

Moni asia, jota ei arjessa edes huomaa, oli hankalaa. Muistan kotiportaatkin, joita jännitin joka kerta, miten korkeilta niiden askelmat tuntuivat. Ja ihan vamman alussa vessaan menotkin tuntuivat suurilta ponnistuksilta, koitin olla juomatta ettei tarvitsisi niin usein käydä...

Hyviä olivat lääkärit tyksissä kun saivat kahdesta kappaleesta ihan toimivan pelin:)

Se ainoa kesälomareissu

 Tehtiin yhden yön kesälomareissu Porvooseen.
Ilma oli kylmä ja pilvinen.
Hotellimme oli jäänne jostain, ehkä 80-luvulta.
Ja menimme risteleilylle, joka kesti 1,5 tuntia ja suuntasi kierrokselle "merelle". Tarkoituksena oli mennä 45 minuutin jokiristeilylle. No, päästiin haistelemaan meri-ilmaa ja nähtiin kaisloja, mökkejä (mökkien edessä oli niin paljon puita, ettei niistä kyllä merinäköalaa näe, mikseivät kaada puita? ) ja Haikon kartano (mainoksessa idyllinen vanha kartano, todellisuudessa kartanon vieressä valtava rakennus, lähinnä halli).

Porvoon rantakujat ja putiikit ovat tosi kauniita.

Ja joen toiselle puolelle rakennetut uudisrakennukset sopivat tyyliin ja olivat nekin kauniita.

Porvoon keskusta toreineen oli hiljainen ja nuhruinen.

Söimme taas hyvin (pääasia ;)  ). Ja tämä mansikka pavlova oli ehdottomasti paras jälkiruoka pitkään aikaan. Paljon tuoreita mansikoita, nam. Takana oli miehen whisky jäätelöannos, sekin ihan hyvä.

Kotiin lähtö päivänä paistoi aurinkokin ja näimme vielä kauniimpana Porvoon.
Kivaa vaihtelua päästä vähän reissuunkin.

Matildedalissa

Perinteistä heinäkuun viidennen päivän viettoa, aika usein Matildedalissa.
Sää vaihteli-kylmästä lämpimään-ja välillä rakeita.

Vähän kurastunut hiiriperhe asuu alpakkakaupan vieressä. Tai liekö olleet kesälomalla ja siihen leiriytyneet.

 Nämä urvelot olivat sitten päättäneet lähteä kotoaan aivan liian nuorina. Siinä ne kyyhöttivät laiturin reunalla ja äiti Pääskynen kävi ruokkimassa teinejä. Pelkäsin että putoavat jorpakkoon, mutta en kyllä jaksa olla huolissani vielä heistäkin!

Kivannäköistä. Josko omaan pihaan tästä mallia?  Kuka niitä sitten kastelee? Ja tuollainen määrä ei mahdu peräkärryn kyytiinkään mökkiloman ajaksi....

Ruukin krouvissa käytiin syömässä. Koitin olla positiivinen, mutta kun pihvistä roiskahti kunnolla punaista konjakkikastikkeen sekaan, meni taas negatiivisuuden puolelle.
Kovasti tarjoilija ja kokki pahoittelivat, ja olisin saanut korvaukseksi jälkiruuan.
Vaan tunnelma oli jo pilalle....ei vaan vatsa oli niin täynnä, ettei sinne suklaakakku saati mustikkapiirakka jäätelöpalloineen olisi millään mahtunut.

Kesän opetus numero yksi

Joskus on miettimättä paras!
Poimin päivänkakkaroita ja iskin ne saavin viereen, käsienpesu kannuun odottamaan, että haen kuistilta maljakon.
Siinähän ne näyttivät kauniilta, asettelematta.
Pitäisikö toimia enemmän ajattelematta? Jollain intuitiolla, vaistolla?
Tulee taas mieleen se kukkien ylihoitaminen. Kasvavat paremmin ilman mun ylikastelua, hukutan ne, tai ilman mun nyppimistä.

Orvokit, ne valkoiset vapuksi ostetut.

Kuolleet villiviinit. hoitamatta heränneet henkiin, ja yrittävät uutta vallannousua. En puutu asiaan. Koitan luottaan heidän omaan taitoonsa selviytyä angervojen kanssa.

Osa, suurin osa asioista hoituu ilman mun puuttumista, siinäkö tämän kesän opetus?

Jasmiinikin kukkii ja voi paremmin kuin ikinä.
Kyllä tästä jotain on nyt opittava!

Apulainen

Nala on kovin ahkera ja osallistuu mielellään kaikkeen puuhaan.
Tässä tutkitaan yhdessä alkavatko marjat olemaan kypsiä.
Ensin Nalan mielestä herkullisimmat: karviaismarjat. Raakoja.

Seuraavaksi mustaherukat. Raakoja.

Kirsikkatomaatitkaan eivät ole vielä kypsiä.

Olen nähnyt Nalan tutkivan marjojen kypsymistä aivan omatoimisestikin.
Veiti ei ole koskaan osallistunut moiseen. Onko koirilla jotain narttujen töitä ja urosten töitä?

Mieleni pahoitin

Kesäloma ei ole ollut paras mahdollinen.
En ole viitsinyt tännekään kirjoitella , valittaa.
Olisin voinut kirjoittaa "tyypillisen" ällö blogin: miten ihanaa on kun ruusut kukkivat ja saa pihalta kukkia maljakkoon jne.
Ristiriitaista tämä some, toisaalta kuka haluaa lukea marinaa ja valitusta? Toisaalta taas onko väärin luoda sellaista kuvaa, että elo on koko ajan niin onnellisen ruusuista?
Toisaalta jokainen saa kirjoittaa mitä haluaa.

Tuntuu, että olen muuttunut. Minusta on tullut äkäinen, vihainen ja negatiivinen. Ketä voisin syyttää asiasta?
Ärsyttää suunnattomasti kaikki yltiö positiiviset ihmiset ja kirjoitukset. Onneksi täällä mökillä olen ollut suht vähissä ihmiskontakteissa.

On ollut vastoinkäymisiä. Ei ne varmaan muiden mielestä ole olleet kovin suuria. Minut ne ovat kuitenkin jähmettäneet. Pahinta ehkä on luottamuksen menettäminen. Kun lupaukset eivät toteudu, eikä aikataulut pidä. Kun ei inhimillisyyttä näy, ei pahoittelua, vaan epämääräistä selittelyä, silloin menee usko. Ja harmillista , että usko menee niin, että alkaa epäilemään lähes kaikkia ihmisiä.
Selvennykseksi kyse ei ole lähipiiristä vaan ihan saadusta "palvelusta".

 Kaikesta on tähän asti selvitty ja niin selvitään tästäkin.
Mun tsemppibiisinä on päässä soinut: Ei anneta narttujen voittaa.

"Tääl ei ilmeisesti tarvii olla mukava Riittää ku ite menestyy ja perse ja ego on tallella Haluisin uskoo et oot hyvien puolella Mut todisteet ei puhu sen puolesta"

Ellinooran biisi

Tällaista täältä. Toivottavasti ruusun kuvat pehmentävät "valitusta".
Toinenkin biisi sopii tähän: Mä sulle luvannut en ruusutarhaa.
Niinhän se menee, ei kukaan ole luvannut että elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista.