Nyt ei jaksa

Nyt ei jaksa olla positiivinen!
Mua ahdistaa!
Kesälomista ei tietoakaan. Saattaa olla loma toukokuussa tai ei ollenkaan tai jotain siltä väliltä.
(joo, joo, kyllä pomo parhaansa yrittää, että saadaan kiva loma, ja lomaa jokatapauksessa joskus...)

Ei tiedä löytääkö itsensä mummujen vaippoja vaihtamasta vai perheiden kriisin keskeltä vai kotoa.
(kivaa joo ettei irtisanota ja tää on vain väliaikaista...)

En tiedä saanko tehdä omia hommiani viikon vai toukokuun loppuun. Paahdanko siis täysillä, jotta saan kaikki valmiiksi silläkin uhalla, että pyörittlen loppuajan peukaloitani. Vai teenkö maltillisesti ja huomaan sitten että tämän työn tekeminen päättyi nyt...
(joo, elä tätä hetkeä vaan, älä murehdi huomista jne. jne.)

Riskiryhmään moninkertaisesti kuuluvat vanhempani ovat siellä ja minä täällä. Naapuri onneksi auttaa heitä, ja mikä matka tuo nyt olisi ajaa hurauttaa tunti sinne ja käydä kaupassa heille. Silti, mä en kestä tätä huolta.
(pysyvät onneksi kotona...)

Kotona olisi hommaa vaikka miten paljon. Pihalla, sisällä, jokapaikassa. En vaan saa aikaseksi kuin jotain pientä, yhden jutun päivässä.
Kutoa voisin varmaan vaikka koko päivän. Siinä on selkeyttä, tiedän että silmukan jälkeen tulee toinen silmukka, viiden valkoisen jälkeen tulee kolme ruskeaa jne...Ihanaa kun joku asia on selkeä, ohje on huomenna ja viikon päästä ihan samanlainen kuin tänään. Tällä hetkellä rakastan pysyvyyttä!

Toinen lapsi jäi sinne Uudellemaalle. Sekin ahdistaa. Kaksi kokonaista kuukautta ja sitten he tulevat tänne, pysyvästi. Kaksi kuukautta tuntuu ikuisuudelta, ja se mitä sinä aikana voi vielä tapahtua vielä ahdistavammalta.

Tiedän, että Suomessa on selvitty kaikesta tähänkin asti, sodista ja taudeista, mutta tämä on mulle uutta.
Haluan nyt olla tämän tunteen kanssa. Tai en halua, mutta en nyt löydä muuta tähän tilaan sopivampaa tunnetta.

Nyt alkaa tuntua siltä, että tämä on pahaa unta ja kohta herään ja kaikki on ennallaan.
Ja tiedän, että pahempaa on tulossa, pitäisi olla kiitollinen tästä mitä nyt on: vielä kaikki läheiset terveinä, ja olenkin.

Mutta silti ahdistaa!

Huoli

Huh, meinasi murheen taakka kasvaa ylivoimaiseksi jo.
Naava söi tiistaina närppimällä, muutaman suullisen ja jätti loput kuppiin.
Keskiviikkona ei syönyt mitään. Aamulla virike pötköt (talouspaperirullat herkuilla) olivat nekin ehjinä ja syömättä kun tulin kotiin. Ja ruokakuppi ei kiinnostanut haistamisenkaan verran.
Sulatin hirven jauhelihaa ja sain kädestä syöttämällä Naavan syömään pari suullista.

Sitten alkoi netissä surffailu ja Pentuaapisen selailu, ja diagnooseja löytyi.
Tuntui että koronan lisäksi tämä huoli on jo liikaa.
Uutisissa sanottiin, että korona-aika voi kestää syyskuuhun asti! Voi ahistus!

Illalla viimeinen ruokailu. Laitoin kuppiin vähemmän ruokaa ja mitä tapahtui: Naava söi kupin tyhjäksi!
Ja kyllä minä niin ilahduin.

Mitä nyt???

Olen niin innostunut islantilaisneuleista.
Ekahan tuli minulle itselleni ja nyt valmistui toinen, pojalle.
Näitä on tosi nopea kutoa.
Tuo pojan pusero on vielä paksummasta langasta, niin tuntuu että se tuli vielä nopeammin valmiiksi.

Kuviot vaativat kärsivällisyyttä. Telkkaria katsoessa tulee samalla kudottua väärin. Pari purkamis-sessiota on ollut, mutta ilmeisesti iän myötä kärsivällisyys on kasvanut, kun ei neule lentänyt laatikon pohjalle virheen/ongelman tultua.

Lanka on molemmissa puseroissa ollut pelkkää villaa, islantilaisesta lampaasta. Sen haistaa kun valmis pusero kastetaan ja laitetaan tasolle kuivumaan. Uskon, että puserot ovat lämpimiä ja tarkoitetut ulkokäyttöön.

Nyt iski tyhjyys kun ei ole mitään projektia. Voisin muuten kutoa jollekulle tuollaisen, mutta kun koot vähän vaihtelevat, vaikea arvioida että tulee juuri sellainen kuin "tilaaja" haluaa. Langat maksavat myös aika paljon, niin ei moni halua niin kallista puseroa.

Nyt pitänee siirtyä villasukkien pariin, kunnes keksin jotain muuta.
Vai kutoisiko vielä itselleen yhden? 

Kuoppia siellä, kuoppia täällä

Tässä kokoelma kuoppia. Ihan oikeita kuoppia, ei tällä kertaa kuvainnollisia kuoppia elämän tiellä.
Näitä on urakoitu omalla pihalla .
 Löytyy purettavan pation juuresta, mikä oikeesti helpottaa pation purkamista.
Löytyy tuosta rinteestä, mihin tulee joskus isompi perennapenkki, eli siitäkin saa kaivaa.
Löytyy keskeltä polkua, johon on kärrätty hiekkaa poluksi, siitä EI saa kaivaa.
Löytyy juhannusruusupensaan läheltä, sekin ihan ok, jos estää pensaan leviämistä.
Löytyy sieltä täältä ympäri pihaa, ei niillä oikeastaan ole väliä kun pihasuunnitelma on vasta paperilla.
Mutta kun meillä asuu kuopankaivaja, niin ei varmaankaan kannata pihaan tämän vuoden aikana sen kummempaa tehdä.

Tässä tämä energinen kuopankaivaja .

Kaikkea ei peruttu

Pikkuhiljaa flunssa voitettu.
Ihana keväinen ilma. Kannoin terassin tuoliin pehmusteet, istuin ja söin banaanin.
Kirjosieppo oli jo linnunpöntön suulla, sama tyyppi kuin kahtena viime kesänä. Moikattiin siinä toisiamme.
Jouluruusu kukkii pihalla. En osannut sitä sisällä hoitaa, mutta näköjään ulkona kukkii paremmin, ilman mun hoitoa. Pitäisikö tästä päätellä jotain...
Naava löysi kasvilaatikon ja innostui kaivamaan. Häädin sitä pois, ja siitäkös mokoma innostui vielä enemmän. On tulossa mielenkiintoinen kesä istutusten suhteen...

Sisältä poistin kaikki pisspaperit. Naava kun teki sitä, että ulkoa tultua kipitti paperille pissalle. Siinä se nohevana nosti vielä takajalkaa pissatessaan. Saas nähdä nyt miten käy, meneekö näin helpolla vai keksiikö itselleen uuden pissapaikan sisällä.

Uutisia ja sähköpostia tulee jatkuvalla syötöllä. Pitäisi vaan itse rajata ettei kokoa ajan kuule/lue korona uutisia.
Lomautus uhkaa heitetty kehiin. Huhuja siitä, ettei lomarahoja makseta ollenkaan.
Kun osaisi olla vaan ja katsoa mitä tulee. Niinhän se on , että etukäteen murehdittu asia on kaksinkertainen murhe, tai turha murhe.

Flunssa

Pentukoulun jälkeen tulin kipeäksi.
Maanantaina jäin kotiin sairastamaan.
Tavalliseksi flunssaksi diagnosoin tautini. Ei kuumetta, ei särkyjä vain tukkoisuutta ja nenän valumista. Tutkittuani vielä netistä koronan, flunssan ja influenssan oireiden eroa, joita ei muuten ole paljon, olin tyytyväinen kun illalla alkoi aivastelu. Aivastelu kuuluu vain flunssan oireisiin.

Meillä kuuluu ilmoittaa aamulla tekstiviestillä sairastumiset, ja sitten vielä soittaa päivemmällä. Jotenkin stressaavaa kun  on  todella kipeä ja haluaisi vain nukkua, ja sitten pitää huolehtia kaikki ilmoittamiset.
 Omalla ilmoituksella saa nyt olla 7 päivää sairaana, joten ei tarvitse kantaa huolta siitäkään, että mistä saa lääkäriajan.
Helpottavaa oli myös se, että tällä kertaa työkaverit eivät joutuneet pulaan, koska lapsiakin oli jäänyt kotiin.

Kaikista "helpotuksista" huolimatta ahdistus alkoi vallata aina kun oli hereillä. Nukuin maanantaina lähes koko päivän, silti nukahdin myös illalla kesken Hotelli Swanin.

Tämä korona tilanne on niin outo, uusi ja pelottava.
Hallituksen tiedotustilaisuuskin siirtyi kahteen kertaan ja oli lopultakin myöhässä lähes puoli tuntia.
Ilmeisen vakavasta asiasta on kyse, kun tulee niin isoja päätöksiä. Korona ei kuitenkaan vielä näy täällä mun elämässä, ellen sitten itse sairasta sitä juuri...Korona näkyy vain uutisoinnissa ja kalenterin tyhjentymisenä, Illan mittaan tuli viestejä ja muutamia tapaamisia peruttiin. Viikonloppuna peruttiin isompi tapahtuma, johon oltiin menossa.  Pieniä pettymyksiä.


Ollaan vasta alussa ja nyt jo alan toivomaan, että toukokuu tulisi ja kaikki palautuisi ennalleen.
Tein ennakkotilauksen Maaret Kallion  kirjasta Voimana toivo, ilmestyy 30.3.

Pentukoulusssa eka kertaa

Naavalla oli sunnuntaina eka koulupäivä pentukoulussa.
Mua jännitti. En oikeastaan tiedä mikä, ehkä se, että pissii sinne kokolattiamatolle.
Oltiin ennen tuntia vartin verran ulkona. Käveltiin, vaan eipä se pissa tullut kun meni autoja, oli ihmisiä ja kaikenlaisia hajujakin.
Mentiin koulutunnin puolessa välissä pihalle varmuuden vuoksi, sekin oli turhareissu.

Naava oli tosi rauhallinen. Kouluttajakin ihaillen ihmetteli. Naava ei ole arka, vaan sellainen harkitsevan tutkiva. Rohkeasti tuli mun mukana vessaankin, haistelee paikkoja, mutta ei kohella, ei hauku, ei vingu.

Omassa loossissa oli laatikko, jossa oli kangassuikaleita. Sinne laitoin välillä nameja ja Naava sai etsiä nameja. Tarkoitus on antaa pennulle lepotauko, haistelu, etsiminen ja syöminen rauhoittaa.

Välillä Naava istui tomeran näköisenä katse kohti puhuvaa kouluttajaa, jota alkoi naurattaa Naavan tarkkaavaisuus. Onkohan Naava "hikipinko" :)))
Välillä Naava makasi kuono mun jalan päällä.

Aloitettiin kotiläksyn -täsmäsanan harjoittelulla. Kehusana tulee heti ja namipalkka sen jälkeen.
Ollaan harjoiteltu kotona, vaikka tuntui tyhmältä vain hokea kehusanaa ja antaa nami, vaikka koira ei tehnyt mitään. Ymmärsin, että kyse on ehdollistamisesta ja varmasti tarpeellista.

Harjoiteltiin katsekontaktia. Naava hoksasi asian aika pian. Muutaman harjoituksen jälkeen lähti kangassuikalelaatikolle. Hetken päästä ilmestyi tapittamaan mun eteen, jolloin ohjaaja huomautti minulle: Katso nyt, hän tuli kertomaan että on valmis jatkamaan.

Toinen harjoitus oli sivulle tuleminen. Sekin meni helposti. Namin avullahan sitä harjoiteltiin, namin perässä sivulle. Jouduin palkkaamaan sivulla olosta nopeasti uudestaan, koska Naava olisi muuten siirtynyt mun eteen istumaan. Harjoituksessa koiran ollessa sivulla, heitettiin nami suoraan eteenpäin, ja siitä taas ohjailtiin koira sivulle.
Hiukan ihmettelin ettei käsky-sanaa käytetä samaan aikaan, mutta ohjaaja selitti että sitä on turha käyttää ennen kuin koira osaa sivulle tulon. Edelleen ihmettelen miten se sitten yhdistää sanan yhtäkkiä siihen opittuun asiaan...Käytän käsky-sanaa heti, koska en ymmärtänyt pointtia:)))

Vaikka nämä asiat ovat minulle osittain tuttuja, koska meillä on ollut ennenkin koiria, on kiva mennä koirakouluun. Aina oppii jotain uutta ja ennen kaikkea nämä asiat ovat Naavalle uusia.
Naavalle tekee hyvää päästä pois täältä metsän keskeltä välillä ihmisten ilmoille.

Hyvänen aika

Meillä kaadettiin puita.... Osa oli pahasti liian lähellä taloa ja osa oli liian lähellä tietä ja osa oli uuden varaston tiellä. Nyt olen sitä mieltä, että nyt on liian suuri urakka.
Sunnuntaina kärrättiin loput puun palasista työpisteeseen. Tuli hiki.
Sitten haettiin klapikone, koska ajattelin, että hyvähän se on aloitaa.... Tuli tuskahiki.

Mietin siinä klapeja tehdessäni, että jos saan pitkän kesäloman, niin tiedän ainakin mihin lomapäivät kuluvat.

Naavan mielestä meillä oli tosi kiva iltapäivä. Oltiin kerrankin kaikki pihalla pitkän aikaa ja puuhailtiin. Naava juoksi innokkaana mukana ja osallistui.
Ja olihan se minustakin kivaa kun oli jotain puuhaa. Kyllä tuo kuntosalin voittaa kuus nolla.
Urakka vaan tuntuu aikamoiselta kun katson pientä klapikonetta ja valtavaa puupinoa.
Mutta onhan meillä aikaa....

Luennoista

Tänä viikonloppuna olen ollut monella luennolla.
Luennoitsijoita on monelaisia, ja joidenkin ei kannattaisi luennoida ollenkaan.
Luennoitsijan koulutus tai tietomäärä ei ole se pääasia, vaan se miten asiat pystyy tuomaan ulos.

Ensimmäinen tapaus oli perusnegatiivinen luennoitsija. Tuli rutkasti esimerkkejä siitä, miten väärin ja tyhmästi voi toimia. Asioista kerrottiin tasaisen tappavalla äänellä, tyyliin "tästä mulle maksetaan".
Itselleni tuli sellainen olo, että jos kommentoin tai kysyn jotain, pääsen varmasti esimerkkilistalle :miten ei tule toimia.
Kyse oli koirankoulutuksesta, pentukurssista.
Luennoista jäi fiilis, että kyllä siinä on niin monta kohtaa epäonnistua, että tuurilla mennään, ja tuskin saan Naavasta tasapainoista aikuista....

Toinen tapaus oli professorisnainen lähellä eläkeikää.
Siinä tuli taulukkoa ja tutkimusta tutkimuksen perään. Monessa kohtaa painotettiin miten aivan kaikki pohjautuu tieteeseen, tiede on kaiken perusta.
Välillä singahdettiin uuteen maahanmuuttajataustaisten opettajien täydennyskoulutusmainokseen. Pahinta kaikessa oli, että luento ei ollenkaan vastannut aihetta. Katsoin luennon alussa kahteen kertaan päivän ohjelmaa ja kysyin vieressä istuvaltakin, että olenko oikeassa luentosalissa.

Kolmas tapaus oli huippu. Luennoitsija oli aivan oma itsensä ja puhui niin kuin puhuttaisiin ystävälle tai kelle vaan, ihan normaalisti. Hän sovelsi osuvasti omia bändikokemuksiaan työelämään mm. miten töihin mennään tekemään töitä, täysillä. Ja miten työyhteisössä kaikkien on soitettava samaa juttua, ei niin että joku soittaa jazzia ja toinen rokkia ja kolmas humppaa.
Hyvä Mato Valtonen.

Neljäs oli nainen, jolla oli työkokemus ja tieto, ja se tärkein: innostus.
Tieto tuli käytännöksi. Ja miten asiat asettuvat omaan päähän kun ne kerrotaan positiivisessa muodossa. Silloin tulee halu kokeilla ja ottaa asioita käyttöön.

Uskottavuus lisääntyy kun luennoitsija itse seisoo sanojensa takana ja on innostunut asiasta.

Olen itse ollut pari kertaa pitämässä koulutusta työparin kanssa. Ensimmäinen kerta meni hyvin, mutta jo toisella kertaa tuntui että mähän olen kerran tämän jo puhunut...Arvostan suuresti hyviä luennoitsijoita, jotka jaksavat kerta toisensa jälkeen uudelle yleisölle kertoa saman asian yhtä suurella innostuksen huumalla.

Ja positiivisuudella, positiivuus on se eteenpäin työntävä voima!

Ystävyys

Olen lukenut tai kuullut jostain joskus, että toiset ystävät tulee ja toiset menee.
Syy tähän on se, että joku ystävyyssuhde on tarpeen jossain elämän vaiheessa ja toinen taas toisessa.

Itselläni on sellainen ajatus, että ystävistä täytyy ja haluaa pitää kiinni.
Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä ystävyyttä eri kantilta. Jos ystävyys on yksipuolista, väkinäistä tai tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää mieltä, kannattaako siitä pitää kiinni?

Kuulostaa ensin ihan yksinkertaisen selvältä, ei tietenkään kannata.
Ei se kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Ennen näitä negatiivisia ystävyyden puolia on ollut niin paljon hyviä hetkiä. On yhteisiä kokemuksia ja muistoja.
Jotenkin elää toivossa, että se ystävyyden hiili vielä syttyisi palamaan ja saisi vanhan hyvän suhteen liekkeihin.

Ystävyydessä on eri kantoja. Toisaalta ystäviä ei koskaan ole liikaa...Toisaalta mieluummin kaksi hyvää ystävää kuin kymmenen puolittaista.
Ystävienkin suhteen voi panostaa laatuun.

Usein asiat ratkeavat itsestään ajan kanssa. Kun vaan luottaa. Kaikkea ei tarvitse järjestää, päättää ja lokeroida. Ystävyyssuhteetkin kulkevat omia polkujaan.
Niinhän se menee: polut menevät välillä vierekkän, välillä ajautuvat eri suuntiin ja ehkä taas joskus risteävät ja kohtaavat toisensa.

Tämäpä oli tällaista tajunnan virtaa tänään. Kirjoittamista aloittaessani en tiennyt mihin päädyn :)

Kateus

Kateus on pahasta, kai.
Mutta ei kai se siloin ole pahasta, jos on kateellinen, mutta ei kuitenkaan halua itselleen samanlaista elämää, asiaa tms.?
Onkohan se oikeastaan kadehtimista silloin ollenkaan, vai pikemminkin ihailua?
Ajattelin nyt avautua ja kertoa mistä kaikesta olen kateellinen, tai mitä asioita ihailen lähipiirissäni.

-Olen kateellinen äidille, joka jaksaa siivota, kuurata kotiaan, niin että kaikki paikat kiiltää. Siellä on tavarat paikoillaan, nurkat puhtaina ja petivaatteet tuuletettuina.

-Olen kateellinen ystävälle, joka toteuttaa rohkeasti unelmiaan. Tekee juuri mitä itse haluaa, viis veisaa rahasta tai muiden mielipiteistä.

-Olen kateellinen ystäville joilla on luksus mökki meren rannalla. Mitkä maisemat! Uimista! Ja kaikki mukavuudet; sisävessa, suihku ja astianpesukonekin.

-Olen kateellinen tutulleni, joka pitää huolta kunnostaan. Käy uimassa, kävelee ja jumppaa. Hän näyttää ryhdikkäältä ja liikkuu niin ketterästi, vaikka on saman ikäinen suunnilleen kuin minäkin.

-Olen kateellinen tutulle, joka on niin tarmokas. Tietää miten kuuluu toimia koirien kanssa ja hänen koiransa eivät karkaa, ovat aina vapaana ja osaavat vaikka mitä.

-Olen kateellinen ystävälleni, joka osaa sisustaa. Osaa ja uskaltaa. Lyö naulan seinään jos haluaa siihen ripustaa jotain. Saa pienelläkin rahalla aikaan kodissaan suuria ja onnistuneita muutoksia.

-Olen kateellinen miehelle, joka on jalat maassa. Ratkaisee asioita, ei murehdi turhia ja elää pitkälti tässä ja nyt. Ei haaveile ja huokaile mahdottomuuksien perään. Asiat ovat hänelle selkeitä ilman kaikenlaisia mutkia.

-Olen kateellinen tutulle, joka irtautui työstään. Tekee nyt mitä haluaa ja saa siitä toimeentulonsa.

-Olen kateellinen tutulle, joka elää sellaista elämää kuin minä ehkä olisin halunnut. Eläinten ympäröimänä, maaseudulle ja hevoset omassa pihapiirissä. Eikä käy töissä.

-Olen kateellinen ystävälleni, joka pitää hauskaa. Jaksaa valvoa aamuun asti. Hän elää tässä ja nyt. Valvoessaan yömyöhään ei todellakaan mieti huomista työpäivää ja aamun herätystä.

-Olen kateellinen tutulleni, joka on löytänyt oman tyylinsä. Hän on aina nätin näköinen. Käyttää niitä värejä jotka sopivat hänelle. Huivit ja sukat mätsäävät toisiinsa, eikä kuitenkaan näytä ylipukeutuneelta.

-Olen kateellinen ystävälleni, joka nauttii työstään. Ei haikaile lomien perään.

Oisko tässä jo kaikki?
Muutama vielä.

-Olen kateellinen tutulle pariskunnalle. Ovat olleet ikuisuuden jo yhdessä, silti nauttivat toistensa seurasta, ovat samanhenkisiä. Istuvat nuotiolla ja samoilevat metsissä. Ja ovat vielä samassa työpaikassakin!

- Olen kateellinen tutulle pariskunnalle, jotka elävät rennosti. Matkustelevat ja tekevät asioita, joita eivät ehkä ole ennen tehneet. Ovat rohkeita, heitä eivät aikataulut säätele. Taas ihmisiä, jotka tuntuvat elävän juuri tätä päivää, eivät suunnittele elämää kuukausien tai puolen vuoden päähän.

Olen siis aika paljosta kateellinen. En kuitenkaan halua heiltä keneltäkään pois mitään. Enkä halua itselleni heidän juttujaan.
Jotain voisin oppia heiltä, tai asioista joita tekevät.
Ensimmäisenä tulee mieleen tässä hetkessä eläminen. Sehän noista monesta kateuden aiheesta puskee läpi.

Mutta palaan taas alkuun.
Toivon etten ole kateellinen.
Minusta tämä kaikki on enemmän ja pelkästään ihailua!

Naavan kanssa

Naava on jo 14 viikkoinen, 3, 5kk.  Aika menee nopeasti ja pentu kasvaa silmissä.
Meille tullessa liki 4 kg ja tuplannut varmaan painonsa.

On ollut yllättävää miten erilaista on, kun koiria on vain yksi.
Se yksi on paljon enemmän kiinni minussa, ja ehkä minäkin hänessä.
Tänään kun leikkasin omenapuun oksia, Naava oli koko ajan auttamassa. Kannettiin yhdessä oksia aidan toiselle puolelle risukasaan. Naavan kantamat oksat nyt menivät minne sattuu, mutta yhdessä tehtiin jokatapauksessa.
Eilen ennen typerää lunta, haravoitiin yhdessä kuivuneita lehtiä. Naava koitti ottaa haravan varresta kiinni, levitti lehtikasaa, mutta taaskin yhdessä tehtiin.

Välillä iskee paine kaikesta mitä pitäisi tehdä Naavan kanssa. Pitäisi totutella toisiin koiriin, liikenteeseen, polkupyöriin, lapsiin....
Ystäväni kuitenkin aina rauhoittaa sanomalla: Teillä on aikaa.

Kellon askelmittariinkin on alkanut tulla jo lukemia, eli Naava on aloittanut työuransa personal trainerina. Metsälenkillä hymyilyttää pikkuisen hölmöt hyppelyt yms. Nyt minulla on kaveri lenkeille! Lenkit ovat vielä menneet metsässä ilman remmiä. Pysyy lähellä ja tulee luo kun pyydän. Pihalla sen sijaan ei aina luoksetulot toimi.

Aamulla herääminen on erilaista, nyt on joku, joka on aivan suunniltaan ilosta nähdessään minut yön jälkeen. Se hännän heilutus, pusutus, ranteen suuhun ottaminen ja lähelle tunkeminen tekee onnelliseksi.
Töistä on kiire kotiin. Eipä tule kaupoissa kierreltyä. Se kumpi meistä pääsee myöhemmin töistä käy kaupassa. Kaupassa käynti on pikaista, kauppalistan mukaan poimin nopeasti ostokset ja äkkiä kotiin.
Viime viikolla olin kassalla yhden leivän kanssa. Leipä maksoi kaksi euroa. Ei mitään heräteostoksia.

Elämä Naavan kanssa on enimmäkseen ihanaa.
Kurjinta on arki aamuina töihin lähteminen. Sydän on kipeänä pienen jättämisestä yksin.
Onkohan se niin, että jos ei olisi lapsia eikä eläimiä niin elämä olisi huolettomampaa, eikä sydän olisi niin usein kipeä?
Vai keksiikö ihminen sitten muita murheita itselleen? Ja onko kaikista murheista sydän kipeänä, vai onko ne vaan tavallisia murheita?

Yksi asia myös mikä vähän mietityttää on tämä blogin kirjoittaminen.
Jotenkin tuntuu väkinäiseltä. Onkohan väkinäistä tekstiä lukijoistakin?
Blogin kirjoittaminen on ollut mulle vain kirjoittamisen iloa.  Nyt en aina löydä sitä iloa, aihetta tai kirjoittamisen värikkyyttä, tunnetta.

Tähän loppuun töistä hauska piristys. Opetellaan ruokien nimiä ja kyselin kuvan avulla mitä on tämä valkoinen laskiaispullan välissä. Yksi lapsista nosti käden ylös ja sanoi: Se on laskiaissokeria.