Maanantai

Aikainen herätys.
Ulkona pilkkosen pimeää.
Töissä puhelin soi ja mies kertoo, että minulla on molempien autojen avaimet laukussa.
Hommat jää odottamaan ja ajan edestakaisin 20 minuutin ajan, vien avaimet miehelle.
Työntekijöitä sairaana.

Maanantai.

Koko syksyn olen aina alkuviikon miettinyt voisinko tehdä jotain muuta kuin tätä. Loppuviikosta olen jo tottunut ja näen valonpilkahduksia tunnelissa.
Tänään on taas maanantai ja mietin vaihtoehtoja.
 Minulla on kolme vaihtoehtoa: vaihtaa työpaikkaa, vaihtaa alaa osittain tai jäädä pois töistä.
Siinä ne vaihtoehdot hyppivät edessäni. Todennäköisesti hyppivät pikkuhiljaa ulottumattomiin.
Loppuviikkohan alkaa jo ylihuomenna.

Kadehdin ihmisiä jotka uskaltavat tehdä rohkeita ratkaisuja.
Hyväksyn myös sen, että itse en ole rohkea.

Välillä tunnen itseni vanhaksi. En hyväksy työelämässä kaikkia muutoksia.
Vaatimuksia tulee koko ajan lisää. Paperit ovat tärkeämpiä kuin ihmiset. Paperit, joita läheskään kaikki eivät edes ehdi lukemaan.
Ilo ja empaattisuus hautautuneet vaatimusten alle. Ihmiset taistelevat pitäen omia puoliaan töitä rajatessaan.
Jos olet empaattinen uuvutat itsesi pian toisten auttamisella.

Harvoin enää kukaan työpaikalla kysyy: mitä Sinulle kuuluu?

Minun maailmassani puhalletaan yhteen hiileen. Pidetään huolta enemmän toisesta kuin itsestä.
Osataan erottaa olennainen turhasta, valita ilo ja hyvinvointi tehokkuuden sijaan.
Arvostetaan oikeasti, eikä vain sanana, ihmistä riippumatta tittelistä, palavereihin osallistumisen tai lomakkeiden täyttämisen mittarin mukaan. Arvostusta ei tarvitse hankkia itselleen teoilla ja puhumisella, vaan jokainen saa sen olemalla ihminen ihmiselle.
En elä vaaleanpunaisessa unelmassa, tiedän että tällainen maailma on olemassa ihan oikeasti.
Olin siellä töissä.

"Kuntosalilla"

Yllättävn paljon hommaa tulee muutaman puun kaatamisesta.  Puissa on ensinnäkin hirveesti oksia. Ja kuusissa vielä enemmän.
Ja on monta vaihetta ennenkuin ne puut ovat valmiita työnnettäväksi puuhellaan, takkaan tai kiukaaseen.

Tulipahan purettua agressioita hakkaamalla vesurilla oksia pois.
Allit saivat kyytiä. Vatsalihksista en tiedä tuliko niille treeniä tässä kuntosalissa.

Kyllä hyötyliikunta hikiset kuntosalit voittaa.
Mutta myönnettävä on, että tarvitsisin treeniä paljon useammin kuin mitä on mökin kuntosalilla tarjottavana.

Shoppailua lauantaina

Käytiin mökillä ollessa kylillä.
Ostin täältä maalta itselleni kaupunkisaappaat :)  Niissä jopa lukee yhdessä kohtaa esprit, joka on mun suosikkimerkkejä.
Samasta kaupasta löytyi teräksinen mitta. Se tulee vesiämpäriin kauhaksi.
Täällä kun ei vesi tule hanasta niin tarvitaan erityisiä välineitä. Ollaan etsitty kuuppaa, jossa olisi kaatonokka, eipä löydy. Tässä litran mittakannussa on kaatonokka.
Ja taas ollaan tyytyväisiä :)

Saappaat maksoi 23e ja mitta 10e.

Vuosipäivä

Vuosi sitten lauantai-iltana saunan jälkeen oli varsinainen "lottoarvonta". Syntyi kahdeksan oikeaa pentua.
Ilojen ja Onnin-pentue oli iso juttu minulle. Sain seurata pentuja , ensin odotusta, sitten syntymistä, nopeaa kasvamista ja lopulta se tuskallisin kokemus, pentujen lähtö.
Muistan kun Tuija lohdutti minua sanoen, että ajattele, niitä odotetaan innolla omiin koteihinsa, joku odottaa niitä, ja nyt on heidän ihana aika, saada oma uusi perheenjäsen kotiin.
Tuskaa lisäsi se yksi pentu, jolle ei vielä ollut löytynyt oikeaa kotia.
Siihen minä sitten kiinnyin.
Vieläkin tulee se tunne, joka saa kyyneleet silmiin, kun muistelen sunnuntaita jolloin hyvästelin pennut. En pystynyt enää olemaan paikalla seuraavana viikonloppuna kun pentuja tultiin hakemaan.

Ihmeitä kuitenkin tapahtui. Tälle "sadulle" saatiin onnellinen , ei loppu, vaan jatko.
Tuossa se nyt makoilee jalkojen juuressa, ihan väsyneenä. Mummolassa olo on rankkaa ;)
Kohta se lähtee taas omaan kotiinsa. Mutta sen koti on lähellä, vain parin kilometrin päässä.

Haaveilen näkeväni kaikki "Lumikit" ja "Kääpiön" vielä , ehkä katselmuksessa, ehkä Kemiössä ensi kesänä. Eikä se haave olisi mahdoton toteuttaa. Aidatut pihat, grilli, kahvia, yhteisiä kokemuksia, jaettuja viisauksia jne.

Katselin pentujen kuvia tänään. Tuntui että tunnistin jostain Nalan ilmeen, olisiko nyt mahdollista löytää pentukuvista kuka kukin on? Siinä olisi tehtävä-rasti yhteistapaamiselle :)

Koskahan raaskin käyttää näitä?  Näissä  he ovat kaikki. Ja sydämessä myös, aina.


 

Metsästä omiin tarpeisiin

Turun Sanomissa ja Kodinkuvalehdessä oli jutut metsässä oleskelun parantavasta "voimasta".

Olen niin samaa mieltä.

Jo 20 minuutin oleskelu metsässä laskee verenpainetta. Tunnin oleskelu vaikuttaa mielialaan.

En ole osannut ajatella asiaa noin tarkasti. Ajatellut asiaa minuutteina, tankannut tarvittavan ajan ja siinä se. Ei niin.

Olen sitä mieltä, että elimistö kertoo minulle mitä tarvitsen, jos vain osaan kuunnella ja antaa tilaa tuntemuksille.
Uskon että kaikilla ihmisillä on sama juttu. Elimistö kertoo mitä on vailla.
Olemme vaan vieraantuneet kaikesta maalaisjärkisyydestä. Tarvitsemme asiantuntijoita kertomaan mitä kehomme on vailla. Tai uskomme mainoksiin, joissa vakuutetaan milloin minkäkin luontaistuotteen tai vitamiinipurkin parantavan oloamme.

On niin helppo olla kuuntelematta omia tarpeitaan. Vaatimuksia tulee monesta suunnasta. Töissä on oltava luova ja läsnä. Kotona koirat tarvitsevat lenkkejä, virikkeitä ja harjaamista.  Kotityöt on tehtävä jne. jne.
Miten siinä saa kroppa oman pienen äänensä kuuluville?
Keholla on keinonsa tulla lopulta kuulluksi, mutta se on sitten jo hätähuuto. Voisi sitä kuunnella aiemminkin jo, itseään, omaa sisintään.

Pitäisi myös osata erottaa kaupalliset tarpeet, ovatko ne kehon tarpeita vai jotain ihan muuta. Mun tekee mieli cashmere-huivia, isoa johon voisi kääriytyä kun syksyn kylmyys tulee. Mistä nyt tiedän onko se vain mainosten luoma mielikuva ja tarve, vai onko se oman kehon julkituoma tarve? Cashmere on  aasian kasmirvuohesta saatavaa villaa , pehmeää, kestävää, lämmittävää. Voisin uskotella itseni ajattelemaan että se on kehon tarve, mutta oikeasti suomalaisen lampaan villa on varmasti yhtä hyvää ja lämmittävää.

Metsän suhteen kuuntelen itseäni (ja miestäni ;)  ) . Viikonloput vietetään pääosin mökillä, metsässä.
Mieli rauhoittuu. Pystyn rauhoittumaan. Nukun yöt levollisesti. Päiväunia en malttaisi ottaa. Tuntuu että jokainen tuntikin viikonlopussa on niin tärkeä, en halua lyhentää viikonloppua nukkumalla. Vaikka tiedän ja kehoni huutaa että tarvitsen ihan nukkumislepoa.
Viikolla selviän kaupungissa tekemällä metsälenkkejä koirien kanssa. Talvellla ei ole sellaista viikonloppua, jolloin emme menisi jonnekin kauemmas koirien kanssa lenkille, ellemme mene mökille.
Ilmeisesti se on niin selkäytimessä, että ilman metsässä oleskelua en jaksa.

Hellsten on kirjoittanut kirjan: Saat sen mistä luovut.
Olen ymmärtänyt sen niin, että jos luovut jostain saat jotain tilalle. Kaikkea ei voi elämässä saada. Pitää tehdä valintoja omien arvojen ja tarpeidn mukaan.  
 Ei  määrä vaan laatu, pätee tähänkin.

Pihasuunnitelma

Nää muuttaa kaupunkiin. Toivottavasti sopeutuvat kaupunkielämään.

Takapihamme on aivan hoitamaton. Nyt otan ensimmäisen askeleen. Istutan kuusia aidan viereen. Tarkoituksena on, että aita pysyy paremmin pystyssä. Toinen tarkoitus ettei koirat näe kaikkea metsässä liikkuvaa. Kolmas tarkoitus on ettei kaikki metsässä liikkujat näe meidän pihalle.

Seuraava askel lienee,että katkon kaikki omituiset haavat, pihlajat ja muut rytelikkökasvit. Sitten multaa ja sitten jotain....
Hitaasti hyvää tulee ;)  tai sitten ei tule mitään.

Ongelmia on paljon. Ensinnäkin koirat juoksevat pihalla, ei siinä pysy mullat, kasvit eikä kivet järjestyksessä kun he oikein pääsevät vauhtiin. Toinen ongelma on, että olemme kesällä paljon poissa kaupungista, eikä meillä ole kastelijaa. Kolmas ongelma on, että en tiedä kasveista juuri mitään.

Jäljestäminen

Huonolaatuisen videon paras kohta on loppuhuipennus! Pikkukoiran ilme on niin kaiken kertova: "Siis mitä? Makkaraako? Entä missä on se peura? "

Aina hämmästyy kun tekee koirille jälkiä miten uskomaton nenä niillä on!  Miten ne voi haistaa kulkemasi reitin ihan tarkasti.
Tein jäljen kolmelle koiralle ja kaikki menivät aivan suoraan jälkeä pitkin maaliin/palkalle asti. Tosin paras palkka koirilleni on päästä jäljestämään , ei niinkään se makkararasia, joka löytyy jäljen päästä.

Sekin on yllättävää, että paimensukuinen lapinkoira on näin hyvä jäljestämään!
Ilman mitään harjoitusta, nenää osataan käyttää.
Toisaalta täytyyhän paimentajan löytää myös laumasta eksyneet :)

Vaihtoehto

Aina on oltava vaihtoehto. Vaikka se vaihtoehto ei edes olisi realistinen, pääasia että se on mahdollisuutena päässä. Silloin se on tavallaan kuin ovi jonnekin, tai kuin valoa putken päässä.

Elän taitekohdassa. Mietin mitä muuta voisin tehdä kuin tätä mitä nyt teen.
Etsin niitä vaihtoehtoisia ovia.

En vielä tiedä toivonko löytäväni uuden oven.  Vai haluanko löytää valon tämän nykyisen tunnelin päästä, ilman suurempia muutoksia.

Elämässä ja varsinkin työssä pitää olla iloa ja innostusta.
Huomaan että minun on vaikea ymmärtää kaikkea kehitystä ja muutosta. En näe sitä hyvänä. En haluaisi palata vanhaankaan, toivoisin vain ettei kaiken kiireen ja tehokkuuden keskellä unohdeta tärkeimpiä arvoja elossa.

Haluan elää maailmassa, jossa ei tarvitse todistella omaa osaamistaan ja tehokkuuttaan. Haluan olla hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Haluan nähdä muutkin ihmiset niin, en perusta arvostusta titteliin vaan ihmisyyteen.

Itsekkyys saa näkemään punaista.
Sitä on paljon liikkeellä. Minulle kaikki, minä tarvitsen. minä, minä, minä.

Varmaan aika sekava kirjoitus tänään.
Yhtä sekava kuin olokin :)

Muinaistulet

Ollaan vietetty ystäviemma kanssa muinaistulijuhlaa jo seitsemän vuotta, tai kuusi.
Salmen varrella oli alkuvuosina vain me ja yksi toinen mökkiyhdyskunta, jotka ampuivat raketteja.
Meillä oli vähän kisaakin siitä kumman raketit loppuvat aiemmin.
Tänä vuonna tuli lailliseksi rakettien ampuminen ja kaupoistakin sai ostaa raketteja. Aiemmin piti säästää uudenvuoden rakettiostoksista.
Tänä vuonna raketteja ammuttiin 6-7 mökin rannasta salmen rannalla.
Tuli oikein juhlan tuntu. Vaan onko siinä iloa juhlia kesän loppumista?
Ajatellaankin asia niin, että hyvästellään riemukkaasti mennyt kesä, se on sen ansainnut, ihana aurinkoinen ja lämmin kesä.

Suklaaviini kuvassa oli aika erikoisen makuista. Tuoksui hyvälle, vähän kuin liköörikarkille. Mausta tunnisti suklaan hyvin . Joku tykkää joku ei.

Meillä oli hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja hyvää seuraa.

Meillä oli tulia ja tunnelmaa.

Keskustelun aiheet olivat moninaiset. Moottoreista, kesästä. lottovoitoista, ulkosaarista, Lapin lumosta, musiikista, terveellisestä ruuasta, avaruuden elämästä......
Yksi parhaista asioista on perinteet, mun mielestä. On helppoa kun tietää että on pysyviä tapahtumia vuodessa. Ei tarvitse sopia kuukausia etukäteen tapaamisia ja sovitella menemisiä. Tiedän jo nyt missä olen ensi vuonna muinaistulia juhlimassa.
Ystäväni, kutsuin siis meidät jo taas teille ;)

Elämään mahtuu silti yllätyksellisyyttäkin.
Mun elämässä saa olla kaikenlaista, sopivassasuhteessa. Minulle sopivassa suhteessa :)