Tämä liityy edelliseen postaukseen.
Näinhän se menee, ja kuulostaa helpolta.
Luulen ymmärtäväni mitä lempeys toisia kohtaan tarkoittaa; kaikinpuolista ymmärrystä erilaisuutta ja erilaisia toimintatapoja kohtaa, empatiaa ja kärsivällisyyttä.
Vaan mitä on olla armollinen itselleen? On helpompaa olla armollinen, jos asiat tai tekemiset koskettavat vain omaa itseäni; voin olla murehtimatta muutamasta joulukilosta ja jättää kaappien siivoamisen, ja käpertyä sen sijaan sohvalle kirjan kanssa. Mutta entä silloin kun omat valinnat koskettavat toisia? Vaatimuksia ja odotuksia tulee jokasuunnasta; töissä asiakkaat toivovat kaikenlaista ja haluaisin toteuttaa toiveita, Naava haluaa pitkiä lenkkejä ja pihalla leikkimistä, mies toivoo jotain, ystävät ja läheiset tarvitsevat kaikenlaista , tai ainakin luulen niin ja omatuntoni soimaa ja vaatii tekemään ja toimimaan. Onko se armollisuutta, että jätän näitä toiveita ja odotuksia toteuttamatta? Entä kun teen niin, enkä koe oloani ollenkaan hyväksi, omatunto lyö nyrkkiä rintaan? Onko tässä oppimisen paikka? Ja toisaalta enemmän häiritsee omatunto kuin tekemättä jätetyt toiveet yms. Voisiko omatunto olla hiljaa, tai armollinen?
Tällaista pohdiskelua tänään. Ja löytyykö vastaukset oman pään sisältä vai täältä, kommenteista?
Armollisuutta voi hahmotella esimerkiksi sillä, että kuvittelee itsensä tilalle jonkun toisen, itselle läheisen ja tärkeän henkilön. Kuinka paljon venymistä ja taipumista odottaisi tai peräti vaatisi häneltä? Kuinka paljon hänen pitäisi joustaa omista tavoitteistaan ja haaveistaan muiden halujen vuoksi? Missä menisi se raja? Voisiko itse tyytyä samaan rajaan?
VastaaPoistaIhanaa tammikuun jatkoa, Kirsi-Marja!
Mielenkiintoisia kysymyksiä. Oman osuutensa kekoon kantamista, siinä se. Vai kannetaanko kulloistenkin voimien mukaan? Viikonloppu alkakoon nyt laiskistun (ja läskistyn) sohvalla:) Kiitos samoin Sinulle Susanna, siis ihanaa tammikuun jatkoa (ei läskistymistä :))
Poista