Meillä asuu kaksi suomenlapinkoiraa. Molemmat paimensukuisia,mutta huh miten erilaisia.
Naava, ihan kohta kolmevee, on sellainen sirotassu, kiertää vesilammikot ettei tassut kastu. Mieluummin antaa periksi kuin riitelee rajusti. Naava on hillitty ja harkitsevaisempi. Hänellä on lempi-ihmiset ja muut ihmiset saa olla.
Hillitty Naava ei ole kun on kyse ketuista, peuroista, jäniksistä tai naapurin koirasta,joka haahuilee vapaana aidatun pihamme reunoilla. Silloin Naava on täynnä adrenaalinia, turha tuolloin yrittää kutsua tai puhua järkeä.
Naava on ronkeli. Herkut pitää ensin haistella tarkasti, sitten voi ehkä vähän maistaa, mutta helposti vielä suustakin pudottaa maahan. Ajankohta herkuille pitää myös olla oikea, turha tarjota jos Naava on riista-kiihkossa tai muuten vaan jännittynyt.
Pihka, 9kk menee ronskisti minne vaan, tassut saa kastua ja kurastua. Pihka ei ole hillitty, kaikki ihmiset ovat ihania ja kaikkia pitäisi tervehtiä ja rakastaa rajusti ja villisti. 9 kk vanhana Pihka painaa Naavaa enemmän ja säkäkin reilusti korkeampi, iso vauva.
Pihka syö mitä vaan ja milloin vaan. Ei ole tilannetta jolloin ruoka ei maistuisi. Kanttarellit menevät raakana, mustikat, koristemarjat, kävyt, kepit, kaikki käy ja maistuu. Kaikki lelut suolistetaan, katsotaan irtoaako sieltä se pieni osa josta tulee piip-ääni, ja jos ei sellaista osaa löydy, voi kuitenkin levittää täytevanut matolla ja katsoa paljonko sitä on lelun sisällä, ja tottakai aina voi myös maistaa ja syödä...
Naavalla siis oli iso korillinen leluja. Naava ei koskaan riko leluja, kuljeskelee lelu suussaan, vinguttaa ja örisee onnellisena. Onneksi hänelle käy nykyään myös ne kaikki kumiset lelut, joita ei saa rikottua.
Pihka on sukua Katto Kassiselle. Haluaa oleskella pöydillä, oleskella ja nukkuakin. Ulkona tämä käy meillekin, sisällä ei. Tutkii mihin voisi kiivetä, kokeilee.
On heissä jotain samaakin. Molemmat ovat hellyyden kipeitä, ja osaavat sen ilmaista. Omalla pihalla juoksevat, vuoroin kumpikin on se ketä juostaan kiinni.
Luulen myös, että jotkut erot tasoittuvat kun Pihka tuosta vanhenee.
Ja molemmat ovat yhtä rakkaita, eikä kumpikaan toistaan parempi.
(Pissa-Liisaksi sanottiin Pihkaa pentuna, kun pyyhittiin lätäköitä. Se Liisa vaan nyt jäi, ja nykyään hän on usein Pihka-Liisa. Naapuska on vaan sellainen hellittelynimi, ei siinä sen kummempaa taustaa.)