Powered By Blogger

tiistai 21. maaliskuuta 2023

Poroleiri


 Pihka pääsi ekan kerran paimentamaan poroja, Naava oli toista kertaa.  Tällä kertaa oli tykkylumi kaatanut puita ylemmiltä poroaitauksilta rikkoen aitoja, joten olimme sekä lauantaina, että sunnuntaina samalla aitauksella. Harmittelin asiaa vähän, koska yläaitauksessa oli järkevää porojen siirtelyä eri aitausten läpi lopulliselle isolle aitaukselle. Nyt siirsimme vuorotellen poroja kahteen pienempään aitaukseen.

Lauantaina satoi lunta oikein kunnolla. Siinä ei kuvia kannattanut ottaa. Naava tuli hienosti yhteistyössä siirtämään poroja. Oli tottelevainen ja rauhallinen. Pienessä aitauksessa Naavaa alkoi pelottaa, ahdistaa, ei suostunut tulemaan, pakeni aidan reunalle ja yritti päästä pois aitauksesta. Iltapäivän harjoitus päätettiin tehdä pelkästään isossa aitauksessa. Naavan mielestä parasta oli yhdessä tekeminen, porttien sulkeminen ja hengailu aitauksessa.

Pihkalle porojen kanssa samassa aitauksessa olo oli varsinainen huvipuisto. Intoa oli, järkeä ei. Rohkeasti poroja ajamaan, eikä yhtään haitannut vaikka välillä joutui porojen takaa-ajamaksi. Kolme yhtä vastaan tilanteessa menin apuun. 

Sunnuntaina Naavan kanssa jatkettiin hyvän mielen hengailua. Innostettiin ja iloittiin, ja saatiin Naava irtautumaan ja menemään edelle ja haukkumaan. Itsellä loppui kunto täysin kesken; lauantain lumisateen jälkeen aitauksessa oli reippaasti lunta, juoksemalla sai porot parhaiten liikkeelle ja Naavan innostumaan. Henki vaan pihisi...

Pihka lähti sunnuntaina liikkeelle henkselit paukkuen ja ilman korvia. Hän sai kunnon puhuttelun aiheesta miten porojen kanssa toimitaan kauniisti. Ja kas kummaa, puhuttelun jälkeen korvat löytyi ja Pihka pysähtyi porteille, jee! Viimeiseksi  vaikka piti jo lopettaa, Pihka teki omatoimisen ratkaisun ja siirsi porot toisesta pikku aitauksesta toiseen pieneen. Kouluttaja sanoi Pihkaa työnarkomaaniksi.

Olin tosi tyytyväinen molempiin. Ja erityisesti siihen, että mun villikot toimi porojen kanssa jopa tottelevaisesti!  

Naava ja Pihka ovat erilaisia, kuin yö ja päivä. Pihka kestää ja tarvitsee ainakin vielä jämäkät ohjeet ja rajat. Naava on herkkis, hän muistaa vääränlaisen ohjauksen pitkään, tarvitsee paljon rohkaisua jotta tietää toimivansa oikein. 

Porojen paimennusta olisi auttanut myös oma toiminta. Porojen, samoin kuin lampaidenkin kanssa, on tärkeää että itse menee oikein, ei liikaa porolauman eteen, muttei saa jäädä liikaa taaksekaan. Pitää ennakoida. Kivaa oli seurata toistenkin työskentelyä, ja silloin huomasi selkeästi miten koira olisi toiminut oikein, mutta kun se "mamma" käskee tulla, niin koira tuli, "mamman" käskystä väärään paikkaan.

Oli taas sellainen elämys ja kokemus josta jää kyllä muistot loppu elämäksi.



maanantai 27. helmikuuta 2023

Laiskat sunnuntait


Mä olen opettanut itseni huonoille tavoille niin monessa asiassa. Yksi on sunnuntai laiskuus. Sunnuntaisin imeydyn sohvaan kiinni, enkä sit millään tahdo irrota. Joka sunnuntai ärsyttää ajatus, että iltapäivällä täytyy lähteä koiran kanssa rallytokoilemaan. Haluaisin vaan jäädä sohvalle.

Yritän irrottautua sohvasta tekemällä edes jotain. Tänään imuroin ja pyyhin kuonojen räkä roiskeet  ikkunasta. Toki koiralenkit on tehtävä, mutta niistäkin voi luistaa toisesta lenkistä. 

Sohvalla voi kutoa ja lukea. Sitten taas vaihtaa lukea ja kutoa. Ja tietty hortoilla netissä. Hyvin aika kuluu myös murehtiessa, miettiessä, joskus jopa haaveillessa. 

Nämä hienot aurinkokelit vähän haittaa tätä laiskistumisen tunnelmaa. Tulee huono omatunto kun vaan makoilee sisällä tällä kelillä. 

Jostain luin, että joku oli laihtunut 10 kiloa kun oli videoiden ohjaamana zumbannut kotona. Kuinkahan monena sunnuntaina tuota tarttis tehdä jotta siitä muodostuisi tapa? Sitäpaitsi ei mun jalka kestäisi zumbaa kun siinä niitä hyppimisiä ja askel kuvioita niin paljon .Vois kai ne jättää pois, mutta ei se sitten laihduttais...kai;)

Keksin montakin hyvää juttua mitä voisi sunnuntaisin tehdä, mutta sohva voittaa aina kuus-nolla. 

Voi kun vois vaan jostaiin katkaisijasta napsauttaa itsensä toimimaan ja ajattelemaan toisin. Käynnistää uudelleen.












sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Maaltako pois


 Välillä olen valmis muuttamaan takas Turkuun. Eniten tältä tuntuu talvisin.  Kyllästyttää liukkaus, kyllästyttää lumi, kyllästyttää pimeys ja kyllästyttää kävelylenkkien vähyys.  Kaipaan aurattuja kävelyteitä, katuvaloja, hiekoitusta ja reitti vaihtoehtoja. Kaipaan myös sitä, että voi singahtaa autolla kaupoille, leffaan tai vaikka Ruissaloon. 

En sit kuitenkaan vielä ole muuttamassa. Täällä on tehty remppaa, kylppäri ja keittiö ovat nyt niin sellaiset, etten haluaisi niistä luopua, eikä tästä saadulla rahalla saisi kaupungista juuri mitään. Eikä ainakaan olisi varaa tehdä remontteja.  

Koirat nauttivat pihalla riehumisesta. Heillä on omat leikkinsä. Yksi suosikki on hippaleikki: juostaan täysillä terassin poikki, hypätään ylimmältä portaalta suoraan maahan ja jatketaan ympäri pihaa. Toinen suosikki on kuusen ympäri juoksu ja juuriston esiin kaivaminen. Joskus mietin kun lenkki samoilla poluilla oikein kyllästyttää, josko riittäisi ulkoiluksi pelkkä pihalla temmeltäminen. Iltapäivisin se tuntuu riittävän, mutta aamulla seisovat portin takana passissa ja odottavat kunnes lähdetään aamulenkille.

Kesällä kaupunkiin muutto ei käy mielessä. Riippukeinu, terassilla istuskelu, linnunlaulu, kukkaset... tulisipa kesä.

lauantai 11. helmikuuta 2023

Talvi, napsahdus ja tyyli

Tulppaani aika on talvessa ehkä parasta. Tänä vuonna näyttää siltä ettei kunnon talvea tulekaan. Vuorotellen lunta ja vettä. Sen verran kylmää, ettei jää sula jokapaikasta ja on pakko käyttää nastoja. Metsäpolut ovat pehmeitä, mutta metsäteillä varjoisammat kohdat täysin jäisiä. Samoin kylätien reunat ovat jäisen liukkaita. 

Olen sunnuntaisin käynyt rallytokoilemassa koirien kanssa. Ensimmäiset kerrat oli kamalia. Molemmat olivat ihan pöhelöitä, eivät olleet yhtään kuulolla. Toinen ihaili itseään peilistä ja kirmaili ympäriinsä. Toinen oli jännittynyt, ja pelästyi robottimuria, ja tajusi yhtäkkiä että hallissa on muitakin koiria. Toisella kerralla molemmat kulkivat nenä liimattuna lattiaan, ihan turhaa oli työntää lihapullaa nenän eteen ja yrittää saada huomiota, kun joku ihana narttu oli vieraillut hallissa. Meinasin jo luovuttaa.

Vaan sitten jokin napsahti kohdilleen, tai ainakin lähemmäs oikeaa kohtaa. Nyt tehdään  ihan oikeesti rallitokoa:)  Naava saa itsevarmuutta ja Pihka oppii perustottelevaisuutta. Suuri vaikutus on myös sillä porukalla joka siellä on. Ovat todella kannustavia. Ohjaaja on myös kiva. Hän antaa neuvoja, kehuu paljon ja on positiivinen ja läsnä oleva. Tykkään kovasti myös siitä, että on pitkäjänteistä. Samassa ryhmässä samaan aikaan koko kevään. Viiden tai kymmenen kerran kurssit menevät nopeasti ja ovat usein sellainen valmiiksi ohjelmoituja. Tehdään ne asiat jotka kurssi esitteessä on luvattu, paljon ja lyhyessä ajassa. Vaatii paljon omaehtoista harjoittelua kotona.


Ja asiasta viidenteen. Oma tyyli on ihan hukassa. Mulla on aina, tai lähes aina, ollut pitkät hiukset. Nyt ne hiukset on toki edellleen pitkät, mutta siinä ne roikkuu pitkin päätä, elottomannäköisenä. Pitäiskö jotain tehdä? Ei mulla oikein ole ketään kenen mielipiteeseen, tai ammattitaitoon luottaisin niin paljon, että voisin vain kysyä ja mennä kampaajalle. 

Vaatteet ovat seuraava ongelma. Olen tottunut kulkemaan legginsseissä ja collegemekoissa, farkuissa ja tunikoissa. Olen ostanut muutaman mekon, jotka ovat näyttäneet tosi hyvältä jonkun kaverin päällä, mutta kun samainen mekko on mun päällä, niin ei kyllä tunnu, eikä näytä yhtään hyvältä. On myös vaatteita, jotka tuntuvat mukavilta päällä, mutta kun vahingossa näkee itsensä peilistä, niin voi sitä häpeän määrää...Vai onko tässä nyt vain muutama vaihtoehto? 1. Älä katso koskaan peiliin . 2. Hyväksy että olet tämän ikäinen, eikä tämän ikäisenä ole enää niin väliä miltä näyttää. 3. Syytää rahaa jollekulle stylistille joka sitten joko löytää mulle tyylin jossa viihdyn tai löytää tyylin, joka ei tunnu omalta, tai löytää tyylin ja elän onnellisena elämäni loppuun saakka.

Ehkä tämä yllä oleva ongelma johtuukin siitä, että käyn pikkuisen kanssa muskarissa, perhekerhossa yms. joissa on suurin osa nuoria, kauniita äitejä.......se noin 30 vuoden ero näkyy naamassa ja kropassa...


Villasukissa olo tuntuu varsin hyvältä.


 

torstai 9. helmikuuta 2023

Vihaan paperisotaa

 

Meinaa mennä hermot papereiden kanssa. Te-toimisto toimii kyllä, mutta liitto johon kuulun ei. Olen maksanut jäsenmaksua kymmeniä vuosia ja nyt kun tarvitsen heidän palvelua ja apua, niin onpa hankalaa. Viesteihin vastataan viikon päästä, ja silloinkin niin lyhyesti ja vain toiseen kysymykseen! Lähettävät kyllä meilejä , joissa kannustetaan hankkimaan uusia jäseniä, ilmeisesti saa jotain palkintoja kun saa ihmisiä liittymään, mutta en todellakaan voi kenellekään suositella moista liittoa. Saan heiltä myös meilejä teatterimatkoista, mutta kun en kuulu liittoon päästäkseni teatteriin, mrrrrr..... Kunhan tämän vuorotteluvapaan saan vietettyä, niin mietin vakavasti liitosta eroamista.

Moni asia on kätevää kun saa hoitaa netissä. Ja useimmat sivustot ovatkin helppoja käyttää. Mutta näiden virastojen sivut eivät ole kyllä niitä. Monta klikkausta piti tehdä ennenkuin löytyi oikeat lomakkeet. Lomakkeet tallennettava ensin, ja vasta sitten täytettävä. Minä tietysti täytin ne , ja lähetin samantien, jolloin lomakkeet lähtivät tyhjinä. Löysin myös sarakkeen josta voi lähettää viestin, ei onnistunut, pitää olla ensin rekisteröitynyt työttömäksi, jotta voi lähettä viestin. 

"Töitä" täytyy tehdä rahan eteen pätee siis tässäkin tilanteessa;)

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Sellaista, tällaista

 


 

 Vuosi sitten syntyi ensimmäinen lapsenlapsi. Miten nopeasti vuosi mennyt. Ja miten erilainen vuosi kuin aiemmat. 

Pikkuista seuratessa tapahtuu koko ajan. Nyt hän jo kävelee, ja juoksee :) tosin juoksemisessa ei vauhti lisäänny, jalat vaan tepuuttaa taajempaan tahtiin. 

Vuosi sitten (ja muutman päivä päälle) syntyi Pihka. Hän on myös muuttanut elämäämme. Todella hyväntahtoinen ja kiltti, mutta niin energinen ja iso. Aivan erilainen kuin Naava. Sellainen parivaljakko kuitenkin, nauttivat toisistaan, omasta laumastaan.

Ensimmäinen kuukausi vapaalla mennyt. Työasiat ovat häipyneet mielestä aivan totaalisesti. Verenpainetta kun mittailin niin lukemat olivat  alhaiset ....Olen nukkunut paremmin, en enää herää 5 tai 6, normiksi on tullut 7 jälkeen herääminen, joskus jopa 8. 

Aikuisseuraa oletin ja tiesin kaipaavani. Iloitsen ja nautin enemmän kun tapaan ystäviä, tuttuja. Ja jaksaisin viikonloppuisin tehdä enemmän, ehkä. Toisaalta olen aika väsynyt ja jään helposti sohvalle tuijottamaan jotain sarjoja. Joskus tulee omituisia alakulon hetkiä, tunnen silloin oloni kiittämättömäksi. Nyt toiveeni on toteutunut, ja siltikin tuntuu välillä tältä. Onkohan se normaalia?  Voisi olla sen puoleen, että nyt on tilaa uudelle haaveelle, ja se haave-aukko on vielä tyhjä, mikä aiheuttaa moisen olotilan. Voisi myös johtua uudesta tilanteesta, töissä olin ammatillisesti vahva, tiesin miten toimia, nyt olen uudessa tilanteessa, jossa ei moista varmuutta ole. Elämä on aikamoista rutiinia, josta poikkeaminen aiheuttaa kaikenlaista, hyvässä ja pahassa. 

Nyt on kaikki kuitenkin hyvin. Koirat ovat terveitä ja riiviö iät alkavat olla ohi. Koti on hyvä ja lämmin. Työt ei stressaa ja kaikki lomakeasiatkin todennäköisesti hoidettu.

Kaikki hyvin.

 

 

 


maanantai 23. tammikuuta 2023

Vähän lapsista

 Hesarissa oli mielipidekirjoitus tuetun leikin tarpeellisuudesta. Olen aivan samaa mieltä, että tuettu leikki on tärkeää ja sitä saisi olla varhaiskasvatuksessa paljon enemmän. Lapset tarvitsevat paljon tukea jotta leikki sujuu. Tarvitaan mallia, rikastuttamista leikkiin, vuorovaikutusta ja lapsen tulemista kuulluksi ja nähdyksi.

Tuettu leikki ei ole kuitenkaan se oikotie kaikkeen hyvään. Varhaiskasvatuksessa ei voida tehdä kaikkea lapsen kehityksen tueksi. Varhaiskasvatus on, ja sen kuuluu olla osa lapsen kehityksen tukemiseen vaikuttava alue. Taas tuntuu siltä, että vanhempien vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä jää olemattomaksi. 

Miten voidaan auttaa sitä pientä, joka jokapäivä lähetetään omaan huoneeseen syömään päivällistä televisio seuranaan?

Miten voi se pikkuinen joka katsoo äidin kännykkää pari tuntia, ja isän kännykkää pari seuraavaa tuntia?

Miten voi se pikkuinen jonka vanhemmat ovat uraputkessa, ja työnantaja huohottaa niskassa ja on kiukkuinen kun tulee poissaoloja lapsen sairauden takia? Se pikkuinen tuodaan hoitoon särkylääkkeellä tankattuna, puolikuntoisena ja itkuisena.

Tuntuu aivan uskomattomalta että on olemassa perheitä joissa ei koskaan syödä yhdessä, jossa ei koskaan lueta lapselle kirjoja tai joissa ei koskaan ulkoilla. 

En syytä vanhempia. Uskon että jokainen vanhempi haluaa parasta lapselleen, ja rakastaa lastaan.

Tarvitaan jotain, mutta mitä?

Auttaisiko jos olisi pakollinen vanhempainkoulu? Vai SuperNannyjä jotka käyvät perheissä? Vai lisää työntekijöitä varhaiskasvatukseen, jotta voidaan sieltä käsin tehdä kotikäyntejä ja auttaa ja opastaa vanhempia?  Joku toimiva systeemi sairastavien lasten  kunnollisen toipumisen takaamiseksi?

Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin ei löydy yksittäisiä tehokkaita ratkaisuja. Tuettu leikki on pieni osanen sitä hyvää, joillekin se saattaa olla se ratkaiseva juttu, joillekin se taas on vain pisara, joka ei täytä sitä koko lasia, kaiken tarvetta.

Meistä jokaiselle joku asia on sydämen asia, jonka puoleta puhumme. Liikunta ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan oppiminen tapahtuu toiminnallisesti on kaikki hyvin. Kielenkehitys ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan lorutellaan, laulellaan, luetaan.... Kuvataide on tärkeää luovuuden, itsensä ilmaisun ja tutkimisen kannalta....jne. jne. 

Kaikkea tarvitaan , vai tarvitaanko?

Mikä on oikeasti tärkeintä?

Olisiko sittenkin se rakkaus, halu olla lapsen kanssa, nauttia yhdessä olosta ja iloita olemassaolosta?