Niitä näitä

 Kudon pikkuiselle lapasia ja sukkia ensi syksyä varten, ettei pikkuinen ainakaan palelisi päiväkodissa. Sydän on vähän kallellaan, kun pikkuinen siirtyy suurempaan ja itsenäisenpään "maailmaan". Teen kaiken mitä voin, kudon ja toivon voivani aamuvuoroista hakea hänet aiemmin päiväkodista, niin ja lottoan, jos vaikka mun ei tarvitsisi mennäkään töihin. 

 

Lauantai aamuna leivoin korvapuusteja. Iloitsin uudehkosta yleiskoneesta, joka jaksaa vaivata taikinaa. 

Ostin kangasta mökin ovettomiin alakaappeihin. Vaijerin kanssa kankaasta siis "ovi".  Mökillä saa olla kaikenkirjavaa ja värikästä, Vanhat kankaat olivat eriparia, ja niistä ei lähtenyt tahrat pesussa, ja  joku reikäkin niissä oli.

Ollaan oltu mökillä todella vähän. Saa nähdä miten kesällä, ollaanko enemmän. Haikealta tuntuisi mökin myyntikin. 

Tällaistako ikääntyminen on?

 En musta tarkkaan milloin tämä alkoi, ehkä tänä vuonna. Herään aamulla ja tunnustelen vointia. Toisinaan voi vielä tässä kohtaa olo tuntua aivan hyvältä, useimmiten ei.  Kyynertaive ilmoittelee olostaan joskus jo öisin. Tuntuu turhalta mennä lääkäriin kun taive ei satu missään asennossa, kipu vaan on pienenä särkynä. 

Kantapään kivun huomaa joskus vasta kun nousee ylös. Se on se luupiikki,joka tennispallon pyörityksestä huolimatta vaivaa toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. 

Jonain aamuna huomaan, että selkäjumppaa olisi sittenkin pitänyt jatkaa, tehdä pari kertaa viikossa.

Jotenkin hassua, että vaivat vaihtelevat. Iloitsin ensin, että nyt joku kipu on mennytkin ohi, kunnes tajusin saavani tilalle aina jonkun vaihdokin. 

Tällaistako se ikääntyminen on, että jokapäivä jotain pientä kremppaa?  Niin kauan hyvä kun pärjää näiden pienien kremppojen kanssa. 

Terveyskeskukseen en haluaisin mennä, siellä voi tulla eteen se lääkäri, jonka tarvitsee aiemmista resepteistä lukea oikea burana vahvuus ja annostus, ja joka vaan toteaa ettei vaivalle voi mitään.

Vapaalla

 

Se ois sit tämä vuorotteluvapaa jo yli puolessa välissä.  Olen nauttinut jokapäivästä!

Olen oppinut elämään tässä hetkessä ja tätä päivää. Päivien aikataulut ovat toisinaan muuttuneet samanakin päivänä, ja olen silti selvinnyt ;). En ole suunnitellut tulevaa viikkoa, en odottanut tulevia tapatumia. Hieman hämilläni olin kun pääsiäinenkin tupsahti ihan odottamatta eteen. Yleensä lasken viikkoja ja päiviä tuleviin vapaapäiviin tai lomiin.

Olen huomannut miten tärkeää on tulla vastaanotetuksi kun menee uuteen paikkaan. Tarkoitan tässä avointa päiväkotia, muskaria, perhekerhoa jne.  Avoin päiväkoti loisti tässä asiassa. Kun meninmme sisään oli laitoshuoltaja alhaalla toivottamassa tervetulleeksi ja opasti mihin jätämme vaatteet, missä pesemme kädet ja mihin sitten menemme. Yläkerrassa oli lastenhoitaja, joka myös toivotti tervetulleeksi, esitteli itsensä ja kertoi missä mitäkin on ja miten toimitaan. On myös ollut paikkoja, joissa ei oikeastaan huomioitu mitenkään tulemistamme. Toki osaan kysyä asioista, mutta se vaan tuntuu kivammalta kun aloite tulee henkilökunnalta.

Olen tajunnut miten hienoa työtä päiväkodeissa tehdään. Päiväkotien viikottaiset lauluhetket ovat monipuolisempia ja houkuttelevampia kuin muskarit! Askarteluissa ja toiminnoissa on tarkoitus; pedagogiikka ja ilo. Toki en tiedä onko kaikissa päiväkodeissa näin, mutta ainakin siellä missä minä olen töissä, on näin.  

Olen miettinyt miten voisi päiväkodissa lisätä tätä kiireettömyyttä, mitä nyt on ollut Julianin kanssa. Ehkä vähemmän erilaisia toimintoja yhdelle päivälle ja yhdelle viikolle?  Olisiko mahdollista vielä enemmän päästä pois aikatauluista ja kellon katsomisesta? 

Olen nauttinut lounaista! Edullisempaa syömistä ravintolassa kuin iltaisin. Voi syödä rauhassa ja jutella.

 

Ei ole ollut huonoa omaatuntoa siitä, että koirat ovat yksin/kaksin pitkiä päiviä. Pisimmätkin päivät ovat olleet 7 tuntisia, useimmiten lyhyempiä.

 

Pelkään sitä voinko tottua siihen, etten näekään Juliania niin paljon ensi syksynä. Vai onko se jatkuvaa, kalvavaa ikävää. 

Olen nyt alkanut miettimään käytänkö tarpeeksi hyväkseni tätä vapautta,  vai ajattelenko myöhemmin että olen hukannut hyvää aikaa. En ole esim. kuntoillut yhtään enempää kuin aiemminkaan. Nyt olisin voinut käydä vaikka uimassa kerran viikossa tms. Olen mieluummin ja helpommin käpertynyt sohvalle lukemaan kirjaa, ja nauttinut siitä, että pystyn keskittymään kaikenlaisiin tarinoihin.

Rahat ovat riittäneet. En ole käynyt kampaajalla, enkä missään hoidoissa. Vaatteita olen ostanut kolme puseroa ja yhdet lenkkarit. Meidän yhteiselle tilille, josta osa laskuista maksetaan ja osa ruuista, en ole pystynyt laittamaan rahaa, mutta  näin sovimme mieheni kanssa jo silloin kun mietin vuorotteluvapaalle jäämistä.

Aivan mahdottoman ihanalle tuntuu, että ei tarvitse murehtia ja miettiä milloin saa kesäloman, ja voisiko olla koko kesän kotona, koska nyt mä olen aivan koko kesän ja kevään vapaalla!

Tämä oli mun unelma, jäädä vapaalle hoitamaan ensimmäistä lastenlasta. En tiennyt onko se mahdollista, saanko vapaata, riittääkö rahat ja annetaanko pikkuinen mun hoitoon. Mutta niin onnellisesti kävi, että tämä unelma toteutui, ja olen kiitollinen.

Poroleiri

 Pihka pääsi ekan kerran paimentamaan poroja, Naava oli toista kertaa.  Tällä kertaa oli tykkylumi kaatanut puita ylemmiltä poroaitauksilta rikkoen aitoja, joten olimme sekä lauantaina, että sunnuntaina samalla aitauksella. Harmittelin asiaa vähän, koska yläaitauksessa oli järkevää porojen siirtelyä eri aitausten läpi lopulliselle isolle aitaukselle. Nyt siirsimme vuorotellen poroja kahteen pienempään aitaukseen.

Lauantaina satoi lunta oikein kunnolla. Siinä ei kuvia kannattanut ottaa. Naava tuli hienosti yhteistyössä siirtämään poroja. Oli tottelevainen ja rauhallinen. Pienessä aitauksessa Naavaa alkoi pelottaa, ahdistaa, ei suostunut tulemaan, pakeni aidan reunalle ja yritti päästä pois aitauksesta. Iltapäivän harjoitus päätettiin tehdä pelkästään isossa aitauksessa. Naavan mielestä parasta oli yhdessä tekeminen, porttien sulkeminen ja hengailu aitauksessa.

Pihkalle porojen kanssa samassa aitauksessa olo oli varsinainen huvipuisto. Intoa oli, järkeä ei. Rohkeasti poroja ajamaan, eikä yhtään haitannut vaikka välillä joutui porojen takaa-ajamaksi. Kolme yhtä vastaan tilanteessa menin apuun. 

Sunnuntaina Naavan kanssa jatkettiin hyvän mielen hengailua. Innostettiin ja iloittiin, ja saatiin Naava irtautumaan ja menemään edelle ja haukkumaan. Itsellä loppui kunto täysin kesken; lauantain lumisateen jälkeen aitauksessa oli reippaasti lunta, juoksemalla sai porot parhaiten liikkeelle ja Naavan innostumaan. Henki vaan pihisi...

Pihka lähti sunnuntaina liikkeelle henkselit paukkuen ja ilman korvia. Hän sai kunnon puhuttelun aiheesta miten porojen kanssa toimitaan kauniisti. Ja kas kummaa, puhuttelun jälkeen korvat löytyi ja Pihka pysähtyi porteille, jee! Viimeiseksi  vaikka piti jo lopettaa, Pihka teki omatoimisen ratkaisun ja siirsi porot toisesta pikku aitauksesta toiseen pieneen. Kouluttaja sanoi Pihkaa työnarkomaaniksi.

Olin tosi tyytyväinen molempiin. Ja erityisesti siihen, että mun villikot toimi porojen kanssa jopa tottelevaisesti!  

Naava ja Pihka ovat erilaisia, kuin yö ja päivä. Pihka kestää ja tarvitsee ainakin vielä jämäkät ohjeet ja rajat. Naava on herkkis, hän muistaa vääränlaisen ohjauksen pitkään, tarvitsee paljon rohkaisua jotta tietää toimivansa oikein. 

Porojen paimennusta olisi auttanut myös oma toiminta. Porojen, samoin kuin lampaidenkin kanssa, on tärkeää että itse menee oikein, ei liikaa porolauman eteen, muttei saa jäädä liikaa taaksekaan. Pitää ennakoida. Kivaa oli seurata toistenkin työskentelyä, ja silloin huomasi selkeästi miten koira olisi toiminut oikein, mutta kun se "mamma" käskee tulla, niin koira tuli, "mamman" käskystä väärään paikkaan.

Oli taas sellainen elämys ja kokemus josta jää kyllä muistot loppu elämäksi.

Laiskat sunnuntait

Mä olen opettanut itseni huonoille tavoille niin monessa asiassa. Yksi on sunnuntai laiskuus. Sunnuntaisin imeydyn sohvaan kiinni, enkä sit millään tahdo irrota. Joka sunnuntai ärsyttää ajatus, että iltapäivällä täytyy lähteä koiran kanssa rallytokoilemaan. Haluaisin vaan jäädä sohvalle.

Yritän irrottautua sohvasta tekemällä edes jotain. Tänään imuroin ja pyyhin kuonojen räkä roiskeet  ikkunasta. Toki koiralenkit on tehtävä, mutta niistäkin voi luistaa toisesta lenkistä. 

Sohvalla voi kutoa ja lukea. Sitten taas vaihtaa lukea ja kutoa. Ja tietty hortoilla netissä. Hyvin aika kuluu myös murehtiessa, miettiessä, joskus jopa haaveillessa. 

Nämä hienot aurinkokelit vähän haittaa tätä laiskistumisen tunnelmaa. Tulee huono omatunto kun vaan makoilee sisällä tällä kelillä. 

Jostain luin, että joku oli laihtunut 10 kiloa kun oli videoiden ohjaamana zumbannut kotona. Kuinkahan monena sunnuntaina tuota tarttis tehdä jotta siitä muodostuisi tapa? Sitäpaitsi ei mun jalka kestäisi zumbaa kun siinä niitä hyppimisiä ja askel kuvioita niin paljon .Vois kai ne jättää pois, mutta ei se sitten laihduttais...kai;)

Keksin montakin hyvää juttua mitä voisi sunnuntaisin tehdä, mutta sohva voittaa aina kuus-nolla. 

Voi kun vois vaan jostaiin katkaisijasta napsauttaa itsensä toimimaan ja ajattelemaan toisin. Käynnistää uudelleen.

Maaltako pois

 Välillä olen valmis muuttamaan takas Turkuun. Eniten tältä tuntuu talvisin.  Kyllästyttää liukkaus, kyllästyttää lumi, kyllästyttää pimeys ja kyllästyttää kävelylenkkien vähyys.  Kaipaan aurattuja kävelyteitä, katuvaloja, hiekoitusta ja reitti vaihtoehtoja. Kaipaan myös sitä, että voi singahtaa autolla kaupoille, leffaan tai vaikka Ruissaloon. 

En sit kuitenkaan vielä ole muuttamassa. Täällä on tehty remppaa, kylppäri ja keittiö ovat nyt niin sellaiset, etten haluaisi niistä luopua, eikä tästä saadulla rahalla saisi kaupungista juuri mitään. Eikä ainakaan olisi varaa tehdä remontteja.  

Koirat nauttivat pihalla riehumisesta. Heillä on omat leikkinsä. Yksi suosikki on hippaleikki: juostaan täysillä terassin poikki, hypätään ylimmältä portaalta suoraan maahan ja jatketaan ympäri pihaa. Toinen suosikki on kuusen ympäri juoksu ja juuriston esiin kaivaminen. Joskus mietin kun lenkki samoilla poluilla oikein kyllästyttää, josko riittäisi ulkoiluksi pelkkä pihalla temmeltäminen. Iltapäivisin se tuntuu riittävän, mutta aamulla seisovat portin takana passissa ja odottavat kunnes lähdetään aamulenkille.

Kesällä kaupunkiin muutto ei käy mielessä. Riippukeinu, terassilla istuskelu, linnunlaulu, kukkaset... tulisipa kesä.

Talvi, napsahdus ja tyyli

Tulppaani aika on talvessa ehkä parasta. Tänä vuonna näyttää siltä ettei kunnon talvea tulekaan. Vuorotellen lunta ja vettä. Sen verran kylmää, ettei jää sula jokapaikasta ja on pakko käyttää nastoja. Metsäpolut ovat pehmeitä, mutta metsäteillä varjoisammat kohdat täysin jäisiä. Samoin kylätien reunat ovat jäisen liukkaita. 

Olen sunnuntaisin käynyt rallytokoilemassa koirien kanssa. Ensimmäiset kerrat oli kamalia. Molemmat olivat ihan pöhelöitä, eivät olleet yhtään kuulolla. Toinen ihaili itseään peilistä ja kirmaili ympäriinsä. Toinen oli jännittynyt, ja pelästyi robottimuria, ja tajusi yhtäkkiä että hallissa on muitakin koiria. Toisella kerralla molemmat kulkivat nenä liimattuna lattiaan, ihan turhaa oli työntää lihapullaa nenän eteen ja yrittää saada huomiota, kun joku ihana narttu oli vieraillut hallissa. Meinasin jo luovuttaa.

Vaan sitten jokin napsahti kohdilleen, tai ainakin lähemmäs oikeaa kohtaa. Nyt tehdään  ihan oikeesti rallitokoa:)  Naava saa itsevarmuutta ja Pihka oppii perustottelevaisuutta. Suuri vaikutus on myös sillä porukalla joka siellä on. Ovat todella kannustavia. Ohjaaja on myös kiva. Hän antaa neuvoja, kehuu paljon ja on positiivinen ja läsnä oleva. Tykkään kovasti myös siitä, että on pitkäjänteistä. Samassa ryhmässä samaan aikaan koko kevään. Viiden tai kymmenen kerran kurssit menevät nopeasti ja ovat usein sellainen valmiiksi ohjelmoituja. Tehdään ne asiat jotka kurssi esitteessä on luvattu, paljon ja lyhyessä ajassa. Vaatii paljon omaehtoista harjoittelua kotona.

Ja asiasta viidenteen. Oma tyyli on ihan hukassa. Mulla on aina, tai lähes aina, ollut pitkät hiukset. Nyt ne hiukset on toki edellleen pitkät, mutta siinä ne roikkuu pitkin päätä, elottomannäköisenä. Pitäiskö jotain tehdä? Ei mulla oikein ole ketään kenen mielipiteeseen, tai ammattitaitoon luottaisin niin paljon, että voisin vain kysyä ja mennä kampaajalle. 

Vaatteet ovat seuraava ongelma. Olen tottunut kulkemaan legginsseissä ja collegemekoissa, farkuissa ja tunikoissa. Olen ostanut muutaman mekon, jotka ovat näyttäneet tosi hyvältä jonkun kaverin päällä, mutta kun samainen mekko on mun päällä, niin ei kyllä tunnu, eikä näytä yhtään hyvältä. On myös vaatteita, jotka tuntuvat mukavilta päällä, mutta kun vahingossa näkee itsensä peilistä, niin voi sitä häpeän määrää...Vai onko tässä nyt vain muutama vaihtoehto? 1. Älä katso koskaan peiliin . 2. Hyväksy että olet tämän ikäinen, eikä tämän ikäisenä ole enää niin väliä miltä näyttää. 3. Syytää rahaa jollekulle stylistille joka sitten joko löytää mulle tyylin jossa viihdyn tai löytää tyylin, joka ei tunnu omalta, tai löytää tyylin ja elän onnellisena elämäni loppuun saakka.

Ehkä tämä yllä oleva ongelma johtuukin siitä, että käyn pikkuisen kanssa muskarissa, perhekerhossa yms. joissa on suurin osa nuoria, kauniita äitejä.......se noin 30 vuoden ero näkyy naamassa ja kropassa...

Villasukissa olo tuntuu varsin hyvältä.