Harvoin kirjoitan tänne mitään töihin liittyvää, paitsi rutisen ja valitan uupumisesta!
Nyt kuitenkin tekee mieli jotain kirjoittaa.
Maahanmuuttajia (ja varmaan muitakin) paapotaan päivähoidossa. Hoitoajat määritellään vanhempien tarpeen ja halun perusteella. Kerromme toki mikä olisi lapselle parasta, mutta vanhempien tarve ja halu määräävät lopullisen hoitoajan.
Lapset viettävät päivähoidossa suuren osan päivästään. Oppivat suomen kielen.
Illat viettävät kavereiden kanssa pihoilla, suomea puhuen.
Jossain vaiheessa, jonain syksynä, ennemmin tai myöhemmin tulee eteen kouluun meno.
Siellä sitten soitetaan aamulla koulun ovikelloa ja kysellään milloin koulussa on aamupala.
Hämmästys on suuri kun ei ole aamupalaa, eikä myöskään saa tuoda lastaan kouluun vaikka puoli kahdeksalta, jos se itselle tuntuisi sopivimmmalta ajakohdalta.
Seuraava ihmetyksen ja närkästyksen aihe on koulupäivän pituus, tai pikemmin sen lyhyys. Lähettävät ekaluokkalaiset kotiin jo kello 12! Vaikka lapsi haluaisi olla koulussa pidempään.
Lapsihan halusi olla päivähoidossakin aina pidempään, itki ja huusi kun vanhemmat tulivat hakemaan, aina oli liian aikaista ja leikit kesken. Me kyllä tiesimme ja sanoimme, että se on väsyneen lapsen tapa ilmoittaa, että hänellä on ollut ikävä kotiin, kaikki purkautuu siinä hetkessä, kun näkee omat vanhempansa.
Yksi ongelma, joka väistämättä tästä kaikesta seuraa on se, että vanhempien ja lasten yhteinen kieli puuttuu. Kommunikointi kasvavan ja varsinkin teini-ikäisen kanssa on vaikeaa vaikka olisi yhteinen kielikin, mutta kun lapsi on viettänyt suurimman osan ajastaan puhuen suomen kieltä, ja vanhemmat taas eivät ole oppineet suomea samaan tahtiin niin onglma on siinä. Yhteistä kotikieltä ei enää ole.
Aikuisten ongelmien ensimmäisenä ratkaisuna tuntuu olevan lasten sijoittaminen päivähoitoon, ja mahdollisimman moneksi tunniksi.
Siinäkö ainoa resepti vanhempien ongelmien parantamiseen?
Väsymiseen, masennukseen, huonoon terveyden tilaan, sairauteen kuin sairauteen hyvä hoitomuoto: päivähoito, ja mikä pahinta, usein myös ainoa hoitomuoto!
Ja toinen asia, ehdotetaan esikoulusta kaksi vuotista, se parantaisi taas monia asioita päättäjien mielestä.
Parempi keino tasoittaa tietä tuleville koululaisille olisi pienentää ryhmäkokoja.
Voisimme silloin tarjota henkilökohtaista opetusta/apua/harjoitusta lapselle enemmän.
Sosiaalisia taitoja olisi inhimillisempää harjoitella pienemmässä ryhmässä, sen sanoo järkikin. Meillä on pienryhmä työskentely toki käytössä, mutta onko se enää pienryhmä kun ryhmässä on 7 lasta?
Ja kun jaamme jonkun ryhmän pienemmäksi joissain toiminnoissa, niin toiset vastaavast suurenevat, tietenkin.
Tunnistamme useimmiten lapsen isommat ongelmat hyvinkin aikaisin, ja puutumme niihin hakemalla kaikin keinoin apua. Avun saaminen lapselle on hankalaa, koska ongelmia on paljon, aikoja vähän, jonot suuria jne. Järkyttävä totuus on, että lapsi saa tarvitsemansa avun ehkä vasta 3-5 vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Vanhemmat pystyvät asiaa jonkin verran jouduttamaan, ja mahdottoman paljon myös hidastamaan.
Tässä päällimmäisiä mielen pahoituksia, nämä kai voi kirjoittaa rikkomatta vaitiolovelvollisuutta.
