Uni kertoo

 Lauantai sunnuntai vastainen yö oli vaikea. En meinannut saada unta, ajatukset pyörivät ensi viikon työtehtävissä, vaiikka miten yritin keskittyä vain hengittämään. Lopulta nukahdin ja näin unen, joka niin selkeästi kuvaa mun nykyistä oloani:

Olin menossa teatteriin katsomaan HIljaiset sillat-esitystä. Lipussa paikkani oli rivillä 14, paikka 99. Rivi löytyi helposti, oli miltei viimeinen rivi. Rivillä ei ollut paikkaa 99. Siirryin taaemmas, josko siellä jatkuisi rivi 14, ei jatkunut. 

Teatterin työntekijöillä oli kiire, eivät pysähtyneet auttamaan.  Jonkin ajan päästä yksi heistä pysähtyi ja sanoin etten löydä paikkaani. Hänkään ei löytänyt! Minulle tehtiin tilapäinen paikka jonkinnäköiselle klaffituolille. Istuttuani siihen, tuoli oli niin matalalla etten nähnyt mitään esityksestä. Koitin kurkotella ja nojailla edessä istuvan selkänojaan nähdäkseni jotain.

On se jännä tuo alitajunta!

ps. Kuvan kuivakukkakimppu on Teijon vanhanajan markkinoilta ostettu:)

Seisemän kuukauden vapaus

 Maanantaina alkaa työt. Seisemän kuukauden jälkeen palaan töihin eri yksikköön, mutta samaan työhön. Todennäköisesti ei ole ketään ylimääräistä joka perehdyttää minut pariin vaihtuneeseen järjestelmään, uusiin lapsiin yms. , suoraan töihin vaan, hyvin se menee. Ehkä menee, ehkä ei, aina sitä voi kokeilla miten käy. Olisin toivonut pehmeämpää laskua.  Vaan kehtaanko valittaa kun teen nelipäiväistä viikkoa... Maksan vuorotteluvapaasta ja lyhyemmistä työviikoista sitten eläkkeestä, se on pieni, näillä mun tempuilla vielä vaan pienempi. Katsotaan nyt miten pieneksi sen vielä saankin....ehkä olemattomaksi, jos heitän hanskat naulaan ja lopetan kokonaan....

Vaan enpä kadu, en sitten yhtään! Seitsemän kuukauden vapaus on ollut ihanaa. Olen saanut olla pikkuisen kanssa. Me ollaan vaan oltu, mutta myös paljon tehty: muskaria, avointa päiväkotia, lounaita, kahvilla, kävelemässä.

Oli ihanaa odottaa kesää ilman jännitystä, että montako viikkoa saan lomaa. Nyt oli varmaa: koko kesä lomaa. 

Jaksoin tavata ihmisiä, kaipasin ystäviä.  Luin kirjoja. En varmaan saanut mitään aikaiseksi, ei tullut kirjoitettua kirjaa tms. Puita kaadettiin saunatuvan takaa, jotain siis sentään.

Elo oli kiireettömämpää. Ei tarvinnut katsoa kelloa niin usein.  Toivon että kiireettömyys olisi tarttunut pysyvästi minuun. Ei tarvitse saada koko ajan aikaan jotain, mahdollisimman paljon. Mikään ei tule koskaan valmiiksi, kokonaan ainakaan. 

Maanantaina herätyskello soi ja menen koiralenkille ja sitten töihin.  Siitä se sitten lähtee, uskottelen itselleni, ja samaan aikaan vatsassa on sellainen järkäleen kokoinen ahdistus murikka: haluan takaisin mun vapauteni!!!!