Loppu

Sinne jäi mun kukkaset. Saas nähdä kuivuvatko vai kestävätkö perjantaihin.
Olo on haikea.

Viisi viikkoa meni ilman mitään särkyjä tai vaivoja. Nyt viimeisellä lomaviikolla on ollut vatsakipua, selkäkipua ja migreeniä.
Loman loppuessa pieni ahdistus on merkki siitä, että on lomalla saanut kunnolla irtaannuttua töistä.
Olen onnistunut siinä.

Töihin meno ei sinällään harmita. Mökiltä kaupunkiin muutto harmittaa.
Koirien takia ei voi käydä mökiltä töissä, niiden päivistä työmatkojen kanssa tulisi liian pitkiä.

Mutta, jotta elämä taas jatkuisi, niin suunnitellaan olohuoneen ja keittiön maalamista/tapetointia.
Ehkä se siitä. 

Loman parhaat

Kesä ei ole vielä loppu, mutta loma on.
Tämä kesä on ollut erilainen. Meillä ei ole ollut yhteistä lomaa , mies on sitkeästi ja valittamatta ajanut mökiltä töihin joka aamu. Ja sanonut jopa nauttivansa illoista mökillä :)
Eniten jäin kaipaamaan yhdessä tehtyjä kiireettömiä retkiä lähipaikkoihin. Kävelyjä torilla, poikkeamista kahville ja ravintolassa syömisiä.

Parhaita hetkiä on kuitenkin mahtunut tähänkin lomaan monia:

Vieraat/tutut/ystävät
   On ollut ihanaa tavata tuttuja viikonloppuisin, kiireettä. Istuskella, jutella, saunoa, kävellä metsässä ja tietenkin syödä. 
Arkenakin on ollut seuraa. Omat vanhempani hemmottelivat mm. aamiaisilla. Köpöttelin vain sängystä suoraan matkailuauton aamiaispöytään. Joiku ja Veiti mukana :) . Ja Joikun koko olemus nauroi, hän sai maistaa lähes kaikkea...
Ja saunominen keskellä päivää ystävän kanssa, jutellen, jutellen...


Eläimet
Sitä tuntee olonsa niin tärkeäksi ja arvokkaaksi kun  vuohet juoksevat huutaen vastaan kun vein heille syömistä. Tai kun kanat epäluuloisesti katselivat minua, kunnes rohkenivat käydä nokkimaan tuomiani leivänpaloja. Ja miten he yrittivät epätoivoisesti elehtiä luukkua kohti; avaa nyt tuo, että päästään ulos. Eläinten hoitajan pesti oli kiva.
Ja Veitin tulo aamuisin sänkyyn, ihan viereen, pää tyynylle. En siis ollut yksin, silloinkaan.
Ja tietenkin pikkukoira, joka vielä jaksaa kiinnostua kaikesta mitä teen. Yhdessä kuljettiin pitkin pihaa, tyhjennettiin kompostiämpäri, haettiin vettä, kitkettiin rikkaruohoja.

Kukkaset
Mä vaan tykkään niistä, keltaisistakin, ainakin vähän. Jokapäivä tuli jonnekin uusia avautuneita. Pionit olivat varmaan ihanimmat.

Kirjat
Olen lukenut. Ja nauttinut. Dillonin kevyet, mutta paksut kirjat olivat uusi löytö. Niissäkin koiria...

Hääpäivä
Se riippupelargonia oli vaan niin suuri ja iso yllätys. Ja illallinen Ruukin krouvissa.

Kesäteatteri
Matildedalissa Tukkijoella oli sellainen hyväntuulen kesäjuttu. Ja hyvin tarkeni kun käytiin ennen näytöstä Ruukin krouvissa Iriscoffeella. Hyvä palvelu jäi mieleen. Tuntuu että hyvää palvelua saa nykyään harvemmin, ja siksi se ilahduttaa erityisen paljon, kun joku viitsii nähdä vaivaa enemmän kuin työnkuva ehkä vaatii.

 Siinähän niitä kesän kohokohtia. Ei mitään suurta, tai miten sen nyt ottaa.....;)

Kaupunki

Turussa on vaarallista.

Viimeisiä lomapäiviä viedään. Vein mökkeilystä tarpeekseen saaneen pojan kotiinsa, mutta ei hätää, huomenna tulee toinen poika mökkeilemään.

Jotenkin kaupungissa iskee heti kiire. Kellot käy nopeammin ja asfaltti on kovaa.
Hoppuilin autosta ulos kiskoen pyykkikasseja. Tarkoituksena viidessä minuutissa saada pyykit koneeseen, kone päälle ja jatkamaan matkaa sovittuun tapaamiseen.
Puhelinkin soi auton etupenkillä ja se oli liikaa: kurkottaessani ottamaan puhelinta rämähdin pötkölleni auton viereen asfaltille. Polvessa halkeama, vasen nimetön ei taivu kivutta ja "parhaissa" housuissa reikä polvessa.

Mutta ei hätää, ehdin tapaamiseen.

Nyt mietin rikkinäisiä housuja. Laitoin vanhan tarrapaikan housujen sisäpuolelle. Toimi hetken, mutta sitten reiän läpi alkoi paistaa tarrapaikan punainen väri.
Nuoret käyttävät rikkinäisiä farkkuja, mutta olenko liian vanha, tai pitäisikä housuja rikkoa lisää, jotenkin symmetrisesti?
Siinä mietittävää loppu lomaksi ;)

Kaupungin vaarallisuuden lisäksi, siellä on ilmassa jotain mikä väsyttää maalaisilmaa enemmän.
Torkuin paluumatkan mökille, ja silti uni meinasi väkisin tulla jo 21 aikaan.
Miten sitä ensi viikolla oikein pärjää kaupungissa....

En halua kaupunkiin.

Jasmiinitkin vasta aloittivat kukkimisen....

Matildajärven kierros

Kesään (syksyyn, kevääseen tai talveenkin) kuuluu vaeltelu Teijon kansallispustossa.
Nyt kun mentiin pojan kanssa kahdestaan, valittiin turvallisin reitti, piti vaan kulkea järven rantamilla.
Matildajärven kierto on kyllä kauneimpia reittejäkin. Runsas viisi kilometriä meni helposti, aikaa kului, koska halusin istua jokaisessa kallion nokassa, pojan sanojen mukaan.

Reitin alkupää on huomattavasti kauniimpaa kuin loppuosa.
Alussa on pitkospuita, lumpeita ja pieniä saarekkeita. Saarekkeissa oli näin heinäkuussa kyllä teltta ellei kaksi jokaisessa.
Toinen puoli reitistä on hämärämpää mänty/kuusimetsää, korkeita kallioita eikä rantaakaan näy koko aikaa.

Reitin varrella on tietoisku tauluja. En muuten tiennyt, että sudenkorento näkee myös taaksepäin ja kun saalistaa, onnistuu 95% saamaan kiinni haluamansa saaliin.  Ihanasti tauluissa myös muistutettiin pysähtymään, haistelemaan,ja kuuntelemaan, istumaan mättäälle mietiskelemään.

Oli ensimmäinen kerta Teijolla ilman koiria. Oli outoa ja surullistakin. Onneksi koirat ovat vielä olemassa vaikkeivät enää pysty lenkkeilemään, ottivat super iloisina meidät vastaan kun palattiin.

Tukkijoella eloheinäkesää

Olen nähnyt kaksi kesäteatteriesitystä tänä kesänä.
Ensimmäisen jälkeen mies sanoi, ettei meidän kannata mennä kesäteatteriin enää kun ollaan niin "vaativia", "ronkeleita" tms.

Ensimmäinen kipale oli Samppalinnassa Eloheinäkesä. Odotukset olivat korkealla käsikirjoittajan takia. Heli Laaksonen on ihana, elämänmyönteinen, valoisa, kekseliäs, tunnelmanluoja ja osaa kertoa kauneutta vaikka pyykkinarulla roikkuvista pyykeistä.

Eloheinäkesästä en löytänyt heliä.
Näytelmässä oli kyllä hyvätkin hetkensä, esim. vanhustenhoitolaitoksen näyttötaulu, josta koskettamalla sai erilaisia palveluita jalkojen rasvauksesta kahvikupilliseen. Tämäkään ei naurattanut enää kun noin viidennen kerran laitoksen hoitaja kirjasi ylimääräisen korvauksen oven avaamisesta.
Salkkareista tuttu Seppo Taalasmaa oli esityksen "tähti". Siinä hän hyppelehti kohtauksesta toiseen samassa vaalean vihertävässä sairaalamallisessa pyjamssa. Samaten kuin suurin osa muistakin näytelmän henkilöistä.
Hauskalta tuntuu juoni, jossa vanhukset karkaavat laitoksesta Ruissaloon, toteutettuna ei ollut hauska. Roolihenkilöt olivat Seppoa lukuunottamatta tosi niukkia persoonallisuuksia. Yksi luonteenpiirre kussakin ja siinä sitten koko persoona.
Ajattelin näytelmän aikana että johtuu iästäni, etten ymmärrä tätä huumoria, mutta äitinikään ei ymmärtänyt.

Toinen kipale oli Matildedalissa Tukkijoella.
Vanha tuttu tarina. Näyttelijät suurinpiirtein kaikki harrastelijanäyttelijöitä.
Yksinkertainen lavastus ja katsomokin katoton ja paikallaan pysyvä. Silti tämä voitti Eloheinäkesän kuusi-nolla.
Tässä oli musiikkia ja meininkiä. Ja sitäpaitsi sopii Suomi 100-vuotta teemaan tosi hyvin!
Ja tänäkin vuonna odotus palkittiin, eläinroolin suoritti loistavasti musta labradorinnoutaja. Matildedalissa on jokavuosi näytelmässä ollut  hevosia, lampaita tai ainakin vanha toimiva auto :)
Ja äidin kaappasin mukaan tännekin, ja kannatti, hänkin tykkäsi.

Ihmisiä, ihmisiä , lisää ihmisiä...ja laivoja

Turussa tapahtuu kesällä koko ajan. On keskiaikamarkkinoita, Ruisrokkia, Tall shippiä, DBTL:ää ja mitähän kaikkea muuta.
Välillä tuntuu epäreilulta, että me, joilla on koti Turussa, ja joilla olisi mahdollisuus osallistua kaikkeen kivaan, valitaan rauhallinen maalaiselämä kaikesta tarjonnasta!

Tänään haluttiin kuitenkin nähdä purjelaivoja.
Olihan niitä. Hyvin hoidettuja, ihania puisia, korkeita mastoja, isoja ja pienempiä.
Tunnelmaa oli kuin ulkomailla. Kojuja, ääntä, musiikkia,ihmisiä, terasseja....
Parasta oli miehistön paraati: ensin sotilaallinen miehistö sitten komea kokonaan valkoisissa marssiva miehistö, sitten jossain vaiheessa hulvaton merirosvomiehistö , loput kaikkea tältä väliltä. Hymyjä, huutoja, taputuksia, rumpuja, lakkien heilutuksia, laulua ym.  Siinä oli meininkiä ja tunnelmaa, vau.

Meidän piti kävellä satamaan asti, mennä sieltä entisellä Nauvon lossilla toiselle puolelle, mutta Chisun esiintymisen ajaksi lauttaliikenne lopetettiin. Jäätiin ihmettelemään miksi Chisu esiintyi ahtaan näköisellä puolella, miksei Varvintorilla? Olisi lossiliikennöintikin voinut jatkua esityksestä huolimatta. Nyt "lauttaranta" oli esiintymislavan edessä.

Meiltä jäi siis joen toinen ranta kokonaan kävelemättä.
Ei haitannut. Sain kokea tunnelmaa ja näin laivat.
Ihmismäärä tuntui suurelta. Koitin katsella laivoja, myyntikojuja ja huomata, jos tulee tuttuja vastaan.
Halusin takaisin mökille!

Matkalla mökille mietin miten erilaisia me ihmiset olemme. Toiset meistä rakastavat suurissa ihmisjoukoissa olemista, nauttivat tunnelmasta ja tuntevat olevansa todellakin elossa juuri silloin, suurissa juhlissa, tapahtumissa.
Toiset meistä haluavat kulkea vihreissä metsissä, istuskella kallioilla, mietiskellä hiljakseen saunan lämmössä.
Toiset seilaavat merillä, tuulen heilutellessa hiuksia ja venettä, eivätkä jäisi rannalle mistään hinnasta.
Toiset matkustelevat, toiset koluavat taidemuseoita jne. jne.

Tänään oli hyvä päivä. Kivaa oli nähdä laivat, mukavalta tuntui palata mökille.
Parasta kuitenkin oli aamupäivän tunnit pojan kanssa <3

Kyllä voisi...

 Kyllä saisi kesällä sen verran lämmintä olla, että aamullakin voisi syödä aamiaisen nurmikolla, ilman toppatakkia.

Kyllä sen verran lämmintä saisi kesällä olla, että voisi huoletta pestä mattoja, ja tietäisi, että saa ne kuivaksikin.

Kyllä sen verran lämmintä voisi kesälomalla olla, että tekisi edes mieli uimaan, vaikkei sitten menisikään...

 Kyllä sen verran lämmintä saisi olla, että jasmiini ehtisi kukkia ennen kuin mun loma loppuu.


"Syvä huokaus"

Iloinen jälleennäkeminen

Syyskuu 2013, ja siitä kahdeksan viikkoa eteenpäin olivat elämäni merkityksellisempiä, ihanimpia aikoja.

Blogin arkistosta löytyy vuoden 2013 syyskuun/lokakuun  kohdalta Pentuja, pentuja-kirjoituksia useampia. Tässä viimeinen :http://kirsimarjan.blogspot.fi/2013/11/pentuja-pentujathe-end.html

Näistä pennuista jäi onneksi yksi hyvinkin lähelle, Pikkukoira <3

Toinenkin pennuista on säilynyt ihanasti elämässäni.
Tapaan hänet (ja omistajansa ja "siskonsa") joka kesä .
Hän on ihmisrakas, ilahtuu kohdatessaan koiraihmisiä, silti haluan uskoa, että minulla ja hänellä on jäljellä se pentuside.

Se ilo tavatessamme, se on molemminpuolista.
Viikonlopun vierailun aikana, ei tarvinnut kuin vilkaista, niin häntä heilutti koko koiraa, ja sitten oltiinkin taas pusuttelemassa.

Samalla tavalla kuin jotkut ihmiset jäävät elämään vuosien varrelta, samalla tavalla jotkut koiratkin jäävät elämääni.
Koirat eivät pysty itse vaikuttamaan asiaan, tarvitsevat ihmistä kuljettamaan , järjestämään tapaamisia. Jokin yhteys/kemia ihmisten välillä, vai onko se koira, joka johdattaa omistajatkin yhteen?

Jos joku Yksi onni, monta iloa-pentueen koirista/omistajista lukee tämän, niin olisin tosi iloinen kaikista viesteistä.

Pieniä iloja

Näitä on yhteensä seitsemän. Kolme niistä ei kuki vieläkään ollenkaan ja yksi on vasta nupussa.
Mutta nämä ovat yksi kesän kohokohdista. Lempikukkia. Vaaleanpunaiset ainakin tuoksuvat maljakossakin ihanalle.
Yksi näistä on matala, perinnepioni. Kolmas vuosi kun se kasvattaa yhden vihreän oksan, ja siinä on sitten koko hänen ponnistuksensa tulos. Muut kaksi ovat sellaisia kevytkenkäisiä, kasvattavat iloisena varsia ja lehtiä, mutta eivät tajua, että kukat ovat se juttu!
Yhden vanhimman, joka on vielä nupussa, ympärille pitäisi löytää rautatuolikehikko. Laittaisin pionin tuolin sisälle, niin jaksaisi kannatella kukkiaan. Naapurissa on sellainen keksintö....

On muitakin iloja ollut ja tulossa lisää: ystäviä, tuttuja, vanhemmat, lapsia, koiria, nuoria kylässä, käymässä, olemassa. Mutta ne onkin suuria iloja :)

Ja viimeiseksi vaan ei vähäisimpänä:

Joiku täyttää tänään 12-vuotta!  Hyvää syntymäpäivää Joiku.

Puolessa välissäkö jo

Loma on nyt sitten puolivälissä.
Olenko tehnyt jotain? Olenko saanut jotain aikaseksi? Onko mulla ollut kivaa? Olenko rentoutunut?

Olen pessyt mattoja. Kantanut vettä. Tiskannut.Onko ne aikaansaannoksia?
Ei mun edes pitänyt saada mitään aikaseksi, tai sitten olen unohtanut :)

Olen lukenut kirjoja. Päässyt irti arjesta, työstä. No ainakin melkein. Kyllähän uusi pomo ja uusi tiimipari vähän mietityttää.

Kivaakin on ollut. On ollut kivaa tavata ysäviä. Mun kohokohdat kun joku/jotkut tulee tänne!
Ja sitten voi taas olla yksinkin, eläinten, kanssa välillä.

Kaipa mä olen rentoutunutkin. Ei ollut odotuksia loman suhteen, niin ei ole tullut pettymyksiäkään. Paitsi ilman suhteen. Kyllä se nyt aika paljon on ottanut päähän kun on ollut aamuja, jolloin ulkona on ollut +3 lämmintä, eikä päivälläkään mittari ole jaksanut hinautua kuin hädin tuskin +14.
Ja sitten pitää vähän valittaa, kun naapurin pojat  pärisyttelee ympäri omaa pihaansa mopoillaan, mrrrr, kaasutellaan, kaasutellaan ja koirat haukkuu kun ne ei voi sietää mopon ääntä ( ymmärrän niitä niin hyvin) ja kun mopoilla ajo kyllästyttää, he ottavat esiin mönkijät. Niillä mennään niin että pöly lentää hiekkatiellä ja metsäteille tulee kaahausuria. Kyllä mä yritän ymmärtää, että pojat on poikia jne, mutta silti lasken päiviä koska he taas menevät äitinsä luo....

Kesäduunia

Naapurit lähtivät vajaaksi viikoksi reissuun ja pyysivät kana-vuohipiiaksi.
Mikäs siinä, tuttua hommaan.
Vähän olen arkajalka kanojen kanssa, en taida uskaltaa päästää niitä pihalle vapaaksi. Ensinnäkin jos tulee haukka, toiseksi jos remppamiehet ajaa/astuu tai heittää kattotiilen niiden päälle ja kolmanneksi jos en saa niitä yöksi sisälle. Näen jo itseni siellä pihalla kettu/haukka/susi vahdissa pimeinä ja kylminä öinä, ei kiitos.

Vien heille jokapäivä jotain herkkua ja vaihdan veden. Leipää tai vihreää. Hiljaisia tyyppejä nämä kanaset ovat, pienen pientä potpotusta pitävät, mutta eivät  ainakaan suureen ääneen mistään valita.

Vuohille vien jokapäivä vettä. Vettä jota he eivät juo. Onkohan se normaalia? Ehkä vesiämpäri on väärässä paikassa? Mulla oli jo mukana meidän ämpäreitä, mutta miehen pelko esti jättämästä niitä sinne tänne aitaukseen. Ehkä huomenna jätän heidän mökin viereen toisen ämpärin, mutta vain yhden niin säilyy tämä kotirauha.

Heillekin vien herkkuja, pihlajan-tai vaahteranoksia.
He ovat puheliaampia, ja ovat nyt juosseet vastaankin.

On tämä vaihtelua; koiraseuran lisäksi voin keskustella kanojen ja vuohien kanssa...

Ei hätää ystävät, kyllä meillä on ainakin viikonloppuisin ihmisvieraita :)

Ostoksilla

Työkaverini kehui Birkenstockin työkenkiään. Minulla on tarve uusille, joten mitäpä muuta kuin shoppailemaan. Mökilläkin voi tehdä ostoksia.
Tein hintavertailuja, etsin alennusmyynneistä ( niissä jäljellä vain pieniä kokoja, kuten yleensäkin alessa) ja löysin haluamani.

Paketin hain R-kioskilta ja mökillä sitten kokeilin ensimmäistä kertaa jalkaani. Huom. kuvan laaduntarkkailija ;)

Kengät ovat sopivan kokoiset. Ja tuntuivat sellaiselta kuin uudet kengät aina, ei vielä mukavilta.
Pohjat ovat kovan tuntuiset ja mietin miten pitävät lattialla...Toisaalta nämä on työkengät, laatumerkkiä, joten eikö niiden pitäisi olla hyvät myös pohjistaan?

Toisessa paketissa oli puolihame. Näin sellaisen kaverini päällä ja se näytti oikein hyvältä.
Minun päällä tämä ei näyttänyt niin hyvältä. Mutta kunhan saan vatsalihakset taas ojennukseen, niin sitten...
Kangas oli ohuempaa kuin oletin. Tosi pehmeän ja hyvän tuntuista. Muistin hameessa olleen sivutaskut, mutta ei ollut. Kesähameeksi ihan jees. Syksyksi pitäisi sitten tilata toinen, paksumpi, collegekankaasta.
En ole vielä vakuuttunut tuleeko pidettyä pitkää hametta.

Mietin olisinko ostanut samat tuotteet kaupasta, sovitettuani niitä. Kenkiä olisin kokeillut varmuuden vuoksi koko isompaa, miettinyt josko villasukan kanssa olisi paremmat, talvella. Mutta todennäköisesti olisin ostanut.
Hametta en olisi ostanut. Olisin kokeillut. Mennyt kotiin. Miettinyt. Mennyt uudestaan  kokeilemaan. Palannut kotiin miettimään. Ja kun vihdoin olisin tehnyt päätöksen, hametta ei enää olisi ollut kaupassa jäljellä.

Kolmen jengi

Kun pikkukoira on meillä hoidossa, tai kylässä kaikki muuttuu.
Ensinnäkin tyhmyys tiivistyy joukossa. Koko ajan on päällä vähän kuin kilpailu, että kuka ensimmäisenä kuulee jonkun äänen. Ja kun joku ilmoittaa kuulevansa jonkun äänen, kaikkien pitää reagoida. Eli silloin juostaan täysillä äänen kuulleen koiran osoittamaan suuntaan. Siellä haukutaan yhteen ääneen, välittämättä siitä, onko jotain oikeasti haukuttavaa vai ei. Vähän tulee mieleen satu Keisarin uusista vaatteista; kun joku uskoo ääniin, kaikki haluavat osoittautua yhtä tarkoiksi vahdeiksi.
Jos on jotain oikeasti haukuttavaa, yksi ulvoo ja kaksi haukkuu. Yksi ei saa haukkumista loppumaan, vaikka häiriö häviäisi näköpiiristä.
Jos mitään ei oikeasti olekaan, ja ihmettelen mitä täällä haukutaan, haukku loppuu nopeasti, ja jokainen häviää muka tekemään jotain mitä olikin juuri aikomassa, kuten esim.pissalle meno.

Joikulle kolmen lauma aiheuttaa hirveää ruokahalua. Hänellä on lähes koko ajan nälkä, tai ainakin hän läähättää huolestuneena, josko unohdan, että ruoka-aika on kohta.
Joikua stressaa kun pitäisi olla ulkona ja sisällä. Ulkona pitäisi pysyä, jotta olisi valmius asetelmissa hälytyksiin, ja toisaalta taas vanhat luut kaipaavat sisätilojen tasalämpöä ja kuivaa, pehmeää alustaa.

Veiti taas taistelee armotonta mustasukkaisuutta vastaan. Häntä pitää rapsuttaa taukoamatta, hän haluaa tulla ainakin aamuisin mahdollisimman lähelle nukkumaan. Ja kummallista kyllä, hänen nimiensä määrä lisääntyy, huudetaan sitten Joikua tai pikkukoiraa, niin aina tulee Veiti paikalle!

Entäs sitten pikkukoira? No, hän nauttii kun saa kulkea sisään ja ulos ja sisään.
Unet jää vähiin, koska päivällä ovenaukaisijat ovat hereillä, niin voi kulkea...
Illalla väsymyksen huomaa useista toistuvista turhista hälytyksistä. Silloin pikkukoiralle tulee nukkumaanmenoaika ovenaukojien toimesta.
Pikkukoira kävelee lenkeillä kauniisti, mutta jos koko kolmen jengi on mukana, on meno erilaista. Pikkukoiralla on tarve olla jonon ensimmäinen, ja huomata ensimmäisenä oravat, linnut, ketut ja varsinkin kaikki hajut, jäljet.
Pikkukoira ei kaipaa pahemmin hellyyden osoituksia. Ilmeisesti rapsutan väärästä kohtaa väärällä tavalla tms., tai sitten hän tietää saavansa omiltaan tarpeeksi rapsutuksia ja silityksiä sitten kun tulevat.

Ja kun palaamme taas omaan kokoonpanoon, Joiku ja Veiti ovat todella väsyneitä. Ja samoin Pikkukoira kotonaan, toipumiseen saattaa mennä kolmekin lepopäivää.

Uusi kukka

Tällainen muutti huussin vesisäiliön päälle ilahduttamaan käsien pesua.
En tiedä kasvin nimeä :(
Ennen poimin pieneen maljakkoon kukkia säiliön päälle, mutta tämä on kyllä paljon helpompaa.
Viisi euroa tämä maksoi.

Ja kestää sen minkä kestää.
Aikas nätti ja söötti hän kyllä on!

Unikko kuvaus

 Mä jaksoin harjotella valokuvaamista vähän aikaa.
Ylimmäisessä pienellä aukolla otettu ja alimmaisessa suurella aukolla otettu.
Kyllä tämä tästä, monta vuotta kun tahkoo samoja asioita, niin kai ne joskus jää mieleen.

Jospa joka päivä hetken opettelis tuota kuvaamista, niin loman lopuksi osaisi jo enemmän.

En kehtaa edes sanoa kuinka monta vuotta olen kuvannut silleen tuurilla. Tai automatiikalla. Tämä on niin tyypillistä mulle, kuuluu sarjaan: osaan kaikkea jotenkuten, mutten mitään erityisen taitavasti.
Pääasia onkin tehdä ilokseen, ilman vaatimuksia tai pyrkimyksiä aina vain parempaan.

Nämä unikot päättivät pullahtaa kaikki (yhtä lukuunottamatta) samana aamuna kukkaan. Tietty joukossa on aina kivampaa, ja onhan se näyttävämpääkin. Kaikessa on puolensa. Jos olisivat yksi kerrallaan malttaneet, niin olisi riittänyt oranssia pidemmäksi aikaa.

6337 askelta

Aamulenkki pikkukoiran kanssa.
Joiku pakeni sisälle käytyään pikaisesti pihalla. Ei elettäkään kiinnostuksesta lenkille. Joten äijäkoirat sai jäädä jatkamaan uniaan.

Kylätietä, peltotietä ja metsätietä.
Aamulla tai yöllä oli satanut, joten kengät ja housut kastuivat.
Linnut lauloi ja maailma tuoksui.

Välillä pysähdyttiin, pikkukoira oli varma, että jossain saattaisi olla peura, kettu tai ainakin orava,
Loppu matkalla pysähdyttiin poimimaan päivänkakkaroita.

Mökillä sitten ihmettelin: hikikin tuli ja askelia vain 6000...luulin että tuosta tulisi koko päivän määrä.

Kirjoja

Lukeminen on alkanut.
Tajusin, että loman alussa pitää lukea aika kevyttä kirjallisuutta. Syvällisempään, jossa monia henkilöitä tai kiemurteleva juoni, ei vielä pysty, mieli harhailee, eikä keskittymiskykyä vielä ole.

Niemisen Avioliittosimulaattori ja Noposen Kaikkea kaunista, kuuluivat samaan sarjaan. Sellaista kevyttä hömppää. Ei paljon yllätyksiä. Mutta helppo lukea ja ihan viihdyttävää.

O´Farrellin Käsi jota kerran pitelin oli jännempi. Kaksi tarinaa kulki rinta rinnan, kunnes yhdistyivät lopuksi.

 Mikään näistä ei herättänyt mitään suurempaa, mutta pääasia olikin päästä taas kirjojen maailmaan.