Sellaista, tällaista

 

 

 Vuosi sitten syntyi ensimmäinen lapsenlapsi. Miten nopeasti vuosi mennyt. Ja miten erilainen vuosi kuin aiemmat. 

Pikkuista seuratessa tapahtuu koko ajan. Nyt hän jo kävelee, ja juoksee :) tosin juoksemisessa ei vauhti lisäänny, jalat vaan tepuuttaa taajempaan tahtiin. 

Vuosi sitten (ja muutman päivä päälle) syntyi Pihka. Hän on myös muuttanut elämäämme. Todella hyväntahtoinen ja kiltti, mutta niin energinen ja iso. Aivan erilainen kuin Naava. Sellainen parivaljakko kuitenkin, nauttivat toisistaan, omasta laumastaan.

Ensimmäinen kuukausi vapaalla mennyt. Työasiat ovat häipyneet mielestä aivan totaalisesti. Verenpainetta kun mittailin niin lukemat olivat  alhaiset ....Olen nukkunut paremmin, en enää herää 5 tai 6, normiksi on tullut 7 jälkeen herääminen, joskus jopa 8. 

Aikuisseuraa oletin ja tiesin kaipaavani. Iloitsen ja nautin enemmän kun tapaan ystäviä, tuttuja. Ja jaksaisin viikonloppuisin tehdä enemmän, ehkä. Toisaalta olen aika väsynyt ja jään helposti sohvalle tuijottamaan jotain sarjoja. Joskus tulee omituisia alakulon hetkiä, tunnen silloin oloni kiittämättömäksi. Nyt toiveeni on toteutunut, ja siltikin tuntuu välillä tältä. Onkohan se normaalia?  Voisi olla sen puoleen, että nyt on tilaa uudelle haaveelle, ja se haave-aukko on vielä tyhjä, mikä aiheuttaa moisen olotilan. Voisi myös johtua uudesta tilanteesta, töissä olin ammatillisesti vahva, tiesin miten toimia, nyt olen uudessa tilanteessa, jossa ei moista varmuutta ole. Elämä on aikamoista rutiinia, josta poikkeaminen aiheuttaa kaikenlaista, hyvässä ja pahassa. 

Nyt on kaikki kuitenkin hyvin. Koirat ovat terveitä ja riiviö iät alkavat olla ohi. Koti on hyvä ja lämmin. Työt ei stressaa ja kaikki lomakeasiatkin todennäköisesti hoidettu.

Kaikki hyvin.

 

 

 

Vähän lapsista

 Hesarissa oli mielipidekirjoitus tuetun leikin tarpeellisuudesta. Olen aivan samaa mieltä, että tuettu leikki on tärkeää ja sitä saisi olla varhaiskasvatuksessa paljon enemmän. Lapset tarvitsevat paljon tukea jotta leikki sujuu. Tarvitaan mallia, rikastuttamista leikkiin, vuorovaikutusta ja lapsen tulemista kuulluksi ja nähdyksi.

Tuettu leikki ei ole kuitenkaan se oikotie kaikkeen hyvään. Varhaiskasvatuksessa ei voida tehdä kaikkea lapsen kehityksen tueksi. Varhaiskasvatus on, ja sen kuuluu olla osa lapsen kehityksen tukemiseen vaikuttava alue. Taas tuntuu siltä, että vanhempien vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä jää olemattomaksi. 

Miten voidaan auttaa sitä pientä, joka jokapäivä lähetetään omaan huoneeseen syömään päivällistä televisio seuranaan?

Miten voi se pikkuinen joka katsoo äidin kännykkää pari tuntia, ja isän kännykkää pari seuraavaa tuntia?

Miten voi se pikkuinen jonka vanhemmat ovat uraputkessa, ja työnantaja huohottaa niskassa ja on kiukkuinen kun tulee poissaoloja lapsen sairauden takia? Se pikkuinen tuodaan hoitoon särkylääkkeellä tankattuna, puolikuntoisena ja itkuisena.

Tuntuu aivan uskomattomalta että on olemassa perheitä joissa ei koskaan syödä yhdessä, jossa ei koskaan lueta lapselle kirjoja tai joissa ei koskaan ulkoilla. 

En syytä vanhempia. Uskon että jokainen vanhempi haluaa parasta lapselleen, ja rakastaa lastaan.

Tarvitaan jotain, mutta mitä?

Auttaisiko jos olisi pakollinen vanhempainkoulu? Vai SuperNannyjä jotka käyvät perheissä? Vai lisää työntekijöitä varhaiskasvatukseen, jotta voidaan sieltä käsin tehdä kotikäyntejä ja auttaa ja opastaa vanhempia?  Joku toimiva systeemi sairastavien lasten  kunnollisen toipumisen takaamiseksi?

Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin ei löydy yksittäisiä tehokkaita ratkaisuja. Tuettu leikki on pieni osanen sitä hyvää, joillekin se saattaa olla se ratkaiseva juttu, joillekin se taas on vain pisara, joka ei täytä sitä koko lasia, kaiken tarvetta.

Meistä jokaiselle joku asia on sydämen asia, jonka puoleta puhumme. Liikunta ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan oppiminen tapahtuu toiminnallisesti on kaikki hyvin. Kielenkehitys ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan lorutellaan, laulellaan, luetaan.... Kuvataide on tärkeää luovuuden, itsensä ilmaisun ja tutkimisen kannalta....jne. jne. 

Kaikkea tarvitaan , vai tarvitaanko?

Mikä on oikeasti tärkeintä?

Olisiko sittenkin se rakkaus, halu olla lapsen kanssa, nauttia yhdessä olosta ja iloita olemassaolosta?

 

 

Tammikuun 4*

 

Pitkästä aikaa neljön tähden illallinen meillä. 

Alkuruokana: munakas pinaatilla ja kirsikkatomaatilla

Pääruoka: kermainen broilerigratiini riisillä

Jälkiruoka: jäätelöannos marjoilla

kahvi ja paahtovanukaskakku

Ruuista ei tullut otettua kuvia, mutta munakas muffinssivuoassa näytti minusta hauskalta, ja maistui myös.

Paahtovanukas kakkuun olisi kannattanut tirauttaa päälle reilusti kinuskikastiketta.

Kattaus oli valkoista. Tosin pöytäliinassa oli valmiiksi joku läikkä, mutta sen päälle laitoin patonkikulhon. Ja heti alkuun pöytäliinalle tuli myös punaviinitahra :)

Pääasia on aina kuitenkin yhdessä oleminen!

Yksi tammikuun viikko

Taas on viikko mennyt.

Olen tehnyt sormiruokia, Simppeliä sormiruokaa-sivustolta on löytynyt ohjeita. Tein apinaevästä, bataattisiivuja ja kanapötköjä. Mielenkiintoisia yhdistelmiä, kanapötköihin laitettiin raastettua omenaa ja porkkanaa ja kaurahiutaleita, ja tietty kananjauhelihaa.

 Leivoin pullaa. Leipomossa oli laskiaispullia, hintana 4,20e. Tästä tuli motivaatio leipoa itse. Nyt on voisilmäpullia ja laskiaispullia pakastimessa. Pullataikinaa tehdessä tuli taas mieleen oisko yleiskone tarpeen, hyvä, hyödyllinen?  

 

Kutosin lapasia. Yhdet lähetin kummitytön pikkuiselle ja yhdet tein lapsenlapselle. Kummallisen vaikeaa on saada valokuviin todelliset värit. Uusimmat ovat oliivinvihreät, vaikka taas kuvassa näyttävät harmailta.

 

Katsoin torstaina Viiden jälkeen ohjelmaa, jossa psykoterapeutti Elina puhui armollisuudesta. Minuun iski lauseen "ota itseäsi niskasta kiinni" muuttaminen lauseeksi: "Ota itseäsi kädestä kiinni". Tuossa lauseessa kiteytyy asian ydin, olla armollinen itselleen. On muuten hitonmoisen vaikea asia. ainakin minulle. On niin helppoa löytää aina syy kaikkeen omasta itsestään, sanomisista ja tekemisistä. Lähes jatkuvaa huonon omantunnon kanssa elämistä.

Eka viikko

 Ensimmäine viikko lapsenlapsen hoidon puitteissa vietetty.

Hän on hauskaa seuraa. Autossa huutelee takapenkiltä erilaisia äänteitä ja nauraa kippurassa kun minä kuskinpaikalta matkin häntä. Olen koittanut huudella takapenkille: mum-mum-mum--ma-ma-ma....mutta silloin takapenkki hiljenee ihan tyystin.

Käytiin kirjastossa ja siellä olikin hauska joulukuusi. Kaikkia kirjojen hahmoja Pepistä, Pipsapossuun oli sidottu kiinni kuuseen. Sitä me katseltiin aika pitkä tovi.

Muskarissa oli kivaa. Pikkuista jännitti alkuun. Eikä meno loppua kohden paljoa vilkastunut, mutta sentään alkoi tanssimuuvit löytyä, hillitysti. Ja mun olo tuntui kotoisalta, kaikki laulut oli tuttuja. Talitintti ja talipakka laulua hoilattiin autossa vielä seuraavinakin päivinä.

Kotona ollaan leikitty junaradalla, minä rakennan ja  hän purkaa. Ollaan isoilla legoilla leikitty ja hakkuulelulla harjoiteltu. Hakkuulelun vasaraa on käytetty myös mailana, jolla on saatu legoihmiset kaatumaan, ja legohyljettä on vähän koputeltu päähän.

Kirjoja on luettu jokapäivä. 

Muutama asia on yllättänyt. Pikkuisen pahan mielen itkut saa sydämen huolesta sykkyrään. Onneksi niitä ei ole montaa tullut ja ovat menneet nopeasti ohi. Toinen vähän yllättävä asia on se pieni pelko koko ajan että pikkuinen loukkaa. Torstaina sai sormen parkkitalon hissin koloon jumiin...sormeen tuli pieni ruhje/naarmu ja tietenkin se sattui. Ja minä sitten selitin äidilleen perinpohjaisesti mitä tapahtui, miten sen olisi ehkä voinut estää ,ja olo oli niin  syyllinen, että koko kotimatka meni siihen että koitin vakuutella itselleni että tästä selvitään.

Kaikenkaikkiaan viikko meni helpommin kuin ajattelin. Pikkuisen hoitaminen hänen kotonaan  ei enää tunnukaan niin vieraalta, vaan alkaa tuntua kotoisalta. Meillä on myös ihan lupa viettää aikaa juuri siellä missä halutaan, kiitos siitä. 

Ensi viikolla mennään katsomaan millaista on avoimessa päiväkodissa ja/tai perhekerhossa.