Nyt on takana sellainen viikonloppu, etten oikein tiedä osaanko siitä vielä kirjoittaa.
Ainutlaatuinen elämys, sulateltavaa ja muisteltavaa niin paljon.
Oli pentutapaaminen, jossa tavattiin kaikki Naavan sisarukset. Vilunväreet meni pitkin käsivarsia kun näin kaikki lauantaina. Ja tarvitsin nenäliinaakin (jouduin sanomaan ettei mulla ole koronaa, herkistyn vaan, kun näen kaikki ).
Kaikki koirat vaan nuuskuttelivat toisiaan ja olivat innoissaan. Ei mitään "äijä-rähinöintiä".
Kukin vuorollaan pääsi lauantaina sekä aamupäivällä, iltapäivällä että vielä sunnuntainakin aamulla lammasaitaukseen kokeilemaan onko taipumusta paimennukseen.
Ensin lampaat aitauksessa, ja vaan kävelin ulkopuolelle, Naava vapaana. Katsottiin onko yleensäkään kiinnostunut lampaista. Löytyykö paimmenushaukkua. Löytyihän se! Innostus oli kova. Haukku oli kimeä.
Sitten siirryttiin aitaukseen, Naava liinan päässä. Naava toimi oikein hyvin ensikertalaiseksi. Lampaiden suuntaa vaihdettiin useampaan kertaan.
Ja lopuksi sunnuntaina minä lampaiden keskellä ja Naava hosumassa ympärillä. Siitä ei kyllä tullut juuri mitään:) Minä en päässyt mihinkään kun lampaita oli tiiviisti jalkojen ympärillä ja Naavaa ärsytti kun lampaat ei liikkuneet. Mutta hei, tämä oli minullekin ensimmäinen kerta!
Naava on vielä pentumainen. Itseluottamusta ja innostusta löytyy, mutta haukku ja käytös on vielä leikkimäistä, näin ymmärsin.
Kyllä olin ylpeä Naavasta! Ja miten hienosti osaa lukea toisia koiria, perääntyy, heittäytyy selälleen tai mielistelee nuolemalla suupieliä oikealla hetkellä.
Ja meidän vuokraama mökki järven rannalla. Ei mikään luksus mökki, mutta kaikki mukavuudet, oma rauha ja järvi! Kävin uimassa ja pitkät tovit vain katselin järvelle.
Näiden kuvien välissä noin tunti!
Sunnuntai oli haikea. Paluu arkeen ei tuntunut ollenkaan kivalta.
Ehkä ensi kesänä uudestaan, tuonne 486km:n päähän.
Ja onhan mulla matkamuistokin: