Minä minän kanssa lenkillä

Mä olin kävelylenkille itteni kanssa.
Tässä on  koottuna pieni osa niistä ajatuksista mitä mun päässä pyöri lenkin aikana. Osaa en muista ja osaa en kehtaa kertoa. Lenkki kesti tunnin.

-Sain pojalta lainaksi mindfullnesskirjan. Kohta aloitan sen "opiskelun". Miten keskityn hetkeen, olemaan tässä ja nyt. JA siitä se lähti.Ajatukset oikein laukkasivat. Ja minä ajattelin, että laukatkoon nyt vielä kun saavat.

-Pitäisi Armille vastata jotain eiliseen tekstariin. Mutta mitä siihen vastaisi. Jos vastaan ihan niin kuin nyt tuntuu, tulee aika surullinen viesti, jos taas laitan muuta, onko se tekopirteää? Mitä mä voin kertoa mun kesästä?
Hauskalta kuulostaa et olen vaan heilutellut jalkojani istuskellessani laiturilla, keinussa ym. ja välillä heilutellut myös virkkuukoukkua. Mut kesällä kuuluu tehdä kaikkee hienoa: köydä reissuilla, osallistua juhliin ja kulttuuririentoihin..No olenhan mä käynyt kesäteatterissakin kaksi kertaa...

-Kiitollisuus, oikeastaan kesä on ollut sellainen kuin halusin. Olen tyytyväinen. Pitäisi joka ilta kirjoittaa ylös asioita joista voi juuri tänään olla kiitollinen. Niin neuvottiin jossain, siinä sitten tulee paremmaksi ihmiseksi tms.

-Ihmissuhteet on hassuja. Joidenkin kanssa synkkaa heti ja joidenkin kanssa on niin eri aaltopituudella ettei tule edes kaveriksi, vaikka miten toivoisi. Kouluaikana meidän luokka hajotettiin ja vain muutama vanha tuttu jäi samalla luokalle kanssani. Takerruttiin toisiimme, me vanhat tutut. Koulun jälkeen ei ole tuntunut tarvetta pitää yhteyttä. Ei ollut muuta yhteistä kuin se, että olimme ne orvot, tiputettuina uuteen ympäristöön.

- Hienoa miten jotkut kunnostavat rakennuksiaan, niin että pysyvät kuin uusina, vaikka ovat oikeasti jo tosi vanhoja. Vanhoissa hienoissa taloissa taisi olla erikseen keittiöpuutarha. Talon ympärillä oleva piha oli kukkaistutuksia täynnä. Vähän kauempana kaariportista sisälle puutarhaan, jossa oli monta omenapuuta, monta marjapensasta, kasvimaa ja kukkia maljakkoon poimittavaksi.

-Orovkkiruukku kyljellään. Sateen takia varmaan kaadettu, jotta liika vesi pääsee valumaan ulos.
Sitten alan kinaamaan itseni kanssa: Kuka sen on päättänyt , että ruukkujen pitää olla pystyssä? Kyljelleenkin ne voi laittaa. Ota kuva. En ota, kyllä kaikki nyt tietää miltä kyljellään oleva orvokkiruukku näyttää!

- Heinäseipäät ristissä koristeltuina joulupalloilla. Tuosta voi ottaa kuvan. Eikö nämä ihmiset maalla tiedä, että vanhat heinäseipäät ovat jo itsessään niin kauniita? Ei niitä tarvitse koristella.

-Tässä tiellä oli kyy kaksi vuotta sitten. Voi olla kolmekin vuotta sitten. Tuo keppi näyttää ihan kyyltä. Jospa se onkin kyy. Ihan kuin liikkuisikin. Kiemurtelee. Otan kuvan. Ei kai se nyt kovin kyyltä näyttänytkään.

-Jospa kirjoittaisin blogiin kampaajakäynnistä. Sit pitäisi kysyä kampaajalta lupa. Sit hän haluaisi nähdä sen blogin. Sitten sitä lukisi taas muutama ihminen lisää. En tiedä haluanko lisää lukijoita.
Blogien kirjoittavat ovat vähän kuin aikusia pissiksiä... Mä kirjoitan kirjoittamisen ilosta. Jos olisi pakko kirjoittaa ei tulisi tekstiä. Vaikka onhan se kiva kun joku joskus sanoo jotain positiivista mun blogista...

-Miten se menikään se sanonta...kuka elää kehuilla? Kettu, jänis, kissa, mikä se oli... Kissa nostetaan pöydälle, sen muistan. Miksi se on just kissa?  Muut eläimet painavampia. Miksei ole joku astia?  Kissa voi olla pöydällä useammin kuin vaikka kattila. Miksei voida sanoa, että nyt nostetaan kattila pöydälle? Ja senkin muistan, että kuka kissan hännän nostaa ellei kissa itse. Sitäpaisti kehuista voi tulla vaivaantunut olokin.

-Miksi mä lähdin näin pitkälle lenkille? Ei voi enää asiaa muuttaakaan, puolessa välissä. Varsinkin kun kivampi osio jäljellä. Jos käveliskin vaan tätä kivampaa osiota edestakaisin?

- Miksi joku on laittanut vanhan huussinsa tuohon pellon reunaan? Siis sivuikkunat on avoinna. Ahaa, se on joku tähystyspaikka, josta voi ampua. Tässä kohtaa siis liikkuu paljon hirviä ja peuroja. Onko tuossa kopissa mukavampaa istua kuin jossain metsän kolossa? Vai onko metsästäjistäkin tullut mukavuudenhaluisempia...

En mä muuten ihan yksin ollut lenkillä. Oli mulla Joiku ja Veiti mukana, mutta eivät ne saaneet suunvuoroa!

Päivä tai pari

Mä laitoin mökin pöydäl uudet kukat kun oli vieraita tulossa. Me oltiinkin sitten saunan kuistilla, onneks sielläkin oli kukkia  pöydällä.
Ajattelen vähän niin, ettei kukaan huomaa pienii/suurii puutteita siivouksen tms. suhteen kun vaan on kauniita kukkia maljakoissa.  Voi olla, että se olenkin vain minä, jonka katse jää  kukkiin...

Kivaa oli tavata ystäviä. Harva jaksaa ajella tänne päiväkahville, varmaan vain tosiystävät :)


Eilen oltiin Turussa. Maalaisuuteen tottuu viidessä viikossa niin hyvin, että suurkaupungin vilinässä meinaa pää seota.
Tunnit kuluvat ainakin nopeammin kaupungissa. Kiireellä mentiin paikasta toiseen ja tuntui, että ollaan jokapaikasta vähän myöhässä.

Hain pikkukoirankin kylään kun kaipasi ulkoilua ja seuraa. Ajattelin, että siinä tuo menee, kun vaihdan vaatteita ja laittaudun teatterikuntoon.
Menihän se. Kun yritin käydä vessassa, pikkukoira tuli mukaan pallon kanssa. Kun vaihdoin vaatteita pikkukoira tunki palloa syliin, heitin pallon, laitoin housut, heitin pallon laitoin puseron jne.
Ripsivärin laitosta pikkukoira villiintyi täysin. Hyökkäsi sängylle, nuoli naamaa, halusi
ripisiväriputkilon. Niin elämäniloinen ja hauska tyyppi, täytyy olla hyvästä kodista.

Naantaliin ehdittiin puoli tuntia ennen esitystä. Jäätelö saatiin vartti ennen esitystä. Tuli nopeus ennätys pehmiksen syönnissä.
Hockey Night oli myös nopea tempoinen esitys. Lahjakkaita näyttelijöitä, hauska esitys.
Sellainen hetken hauskuutus. Mitään syvällisempää elämystä tai ajattelemista ei jäänyt.

Ihmisiä tuli katseltua kuin kunnon maalaisen konsanaan. Niin paljon niitä oli, eri näköisiä.
Olisi tehnyt mieli mennä kysymään yhdeltä naiselta mistä oli ostanut mekkonsa, mutten kehdannut. Mekossa oli vähän kuin kaksi mekkoa päällekkäin, mustaa ja beessiä, jotain pientä röyhelöä helmassa, sellasta reikäkirjontaa ja puuvillaa. En ole koskaan nähnyt tuollaista.
Yksi nainen näytti niin tyylikkäältä. Ei hänellä ollut mitään ihmeellistä päällään, se olemus sen teki, tai sitten se vaaleista hiuksista tehty ponihäntä. Ei ollut pörröinen sutaisi ponnari, vaan ihan huolella tehty.
Yksi iloinen yllätys oli yleisö. Esityksessä oli "kiss cam", ja kaikki ne parit, joihin kamera osui, todellakin suukottivat. Hyvä Suomi, alamme olla rohkeita!

Vielä viisi päivää, sitten alkaa työt.

Uusi talo

Nimipäivän viettoa: sain uuden talon asuntoalueelleni!
Tämä on todellista luksusasumista, korkeimmalla paikalla, tilava, kestävä ja kaunis perheasunto.
Luulen, että asukkaat varaavat talon jo talveksi.

Joiku nukkuu mieluiten mökin oven edessä olevalla kiveyksellä.
Aina kun joku avaa mökin oven, Joiku tunkee kuononsa ötökkä-oviverhon läpi ja katsoo kuka tulee.

Siis miten niin utelias koira?

Mun barbit

Äiti ja isä ovat ahkerai siivoamaan. Ensin siivoavat talostaan varastoon käyttämättömät tavara, ja sitten on varaston vuoro. Varastosta lähtee tavaraa tietyin väliajoin, jonnekin.
Nyt tuli mulle keltainen laatikko lapsuusmuistoja.
Muistin, että minulla oli monta barbia ja niillä tosi paljon hienoja vaatteita.
No, minulla oli kolme barbia.
Vaatteet ovat itsetehtyjä ja suurin osa Annikki-tädin virkkaamia.

En ole pienenä ollut päiväkodissa kuin yhden vuoden ennen koulunalkua. Olin hoidossa Annikki-tädin luona. Mieleen on jäänyt ylitse muiden pari asiaa: ompeluseura. Annikin kaverit kokoontuivat ehkä kerran kuukaudessa vuorotellen kunkin kotona. Puikot kilisevät, kahvikupit kolisivat ja kuulin vaikka minkälaisia juttuja. Ja opin kutomaan ja tekemään kanavatöitä.
Toinen mieleen jäänyt asia oli kerrostalon alakerrassa oleva maitokauppa, josta sain joka kerta sinisen laatikollisen suklaanappeja. Mieleen on jäänyt myös
naapurissa asunut koulutyttö nimeltä Kati. Odotin aina koska Kati tulee koulusta. Kati vaihtoi aina, oli talvi tai kesä, koulusta tultuaan polvisukat jalkaan ja hameen, ja sitten leikittiin.

Barbeilla leikin vielä vanhempanakin. Leikkiiköhän kukaan 10-12-vuotias enää barbeilla?
Kuvassa keskimmäisenä oleva barbi oli lempparini. Sen nimi oli Debbie. Oisko jostain tv-ohjelmasta tullut. Mun kaksoskaverit pitivät nimeä tyhmänä. Heidän mielestään se tarkoitti samaa kuin pöpi.
En silti koskaan vaihtanut barbin nimeä.
Olen Debbien hiuksetkin leikannut, tuli nuorekkaamman näköiseksi.

Laatikossa oli tällainenkin lelu.

Muistan tästäkin jotain. Sain tämän kun olin sairaalassa pudottuani hevosen selästä.
Muistaakseni sain tämän ja nahkaisen pussukkalaukun äidinsiskolta ja isoäidiltä.

Ennen vanhaan oli paremmin. Kodeissa oli kunnon vintit joihin voi säilöä kaikki muistot. Osittain ne vanhat vintit menivät ainakin minun osalta hukkaan, koska ei niihin saanut mennä penkomaan.Nykyään meillä on vain ulkovarasto. Ei sinne voi kylmään ja  kosteaan mitään säilöä.
Nyt pitää tarkkaan harkita mitä voi säästää. Pojille olen molemmille säästänyt yhden laatikon, johon olen kerännyt jotain vaatteita, leluja ja kirjoja. Siellä ne laatikot nököttää mun vaatehuoneessa. Ja odottavat.

Sunnuntai

Aamulla käydessäni ulkona aurinko paistoi ja näytti lupaavalta.
Puolessatoista tunnissa kaikki oli muuttunut, taivas oli kokonaan harmaa.

Katsoin taas pari jaksoa Helil kyläs. Olenko vahingossa joutunut Turkuun ja oikeasti mun kuuluiskin olla jossain Laitila-Uusikaupunki suunnalla? Se murre tuntuu niin ihanalle, tulee niin lämmin, kotoisa, iloinen ja turvallinen oli kun kuulee sitä.
Helillä oli kylässä Ilmari Saarelainen, joka on myös Uudestakaupungista kotoisin, joten sain sitä murretta kaksin verroin.
Hyvä alku päivälle.

Koiralenkin ohessa jäin poimimaan kesän ensimmäiset mustikat.

Vähän niitä joutui valikoimaan. Osa oli vielä raakoja ja osa liian pieniä. Joikua alkoi itkettää kun Veiti lähti miehen kanssa takaisin ja me jäätiin metsään. On  ne aika kiinni toisissaan.

Sitten leivoin kesän ensimmäisen mustikkapiirakan. Kaasu-uuni on vähän hankala leipomisissa kun se ei ruskista päältä ollenkaan. No minäpä keksin kokeilla grillivastusta. Se olikin nopeaa. Palovaroitin soi sen kunniaksi, että piirakka kärähti tummemmaksi.

Paljon sitä ehtii joskus. Imuroin, vaihdoin pöytäliinan ja pinosin kasan puita. JA kello oli vasta 11.

Loppupäivä valui käsistä. Rikkaruohoja, virkkaamista ja vähän lukemista.
Mihin se loppupäivä solahti?

Helistä

Katsoin eilen telkkarista Helil kyläs ohjelmaa.
Heli Laaksonen on ihana. En tiedä onko oikeasti tuollainen persoonallisuus, vai onko luonut itsestään julkisuuteen tuollaisen hahmon. Toivon ja uskon, että on oikeasti ihan oma itsensä.

Tällä kertaa hänen vieraana oli Maija Vilkkumaa. Heli kertoi hauskasti miten oli kamarimusiikkijuhlisssa ollut runojaan lausumassa, ja siellä häneltä oli kysytty mitä hän tykkää kamarimusiikista. Hän oli vastannut ettei oikein ymmärrä sitä pimputusta ja "aik tule vähä pitkäks sit kuunnelles".
Heli kertoi viron kielessä olevan kuvaava sana sille, joka ei ole musikaalinen, suomennettuna jotain: karhun talloma korva.
Helin juttelu on niin rehellistä ja ymmärrettävää. Minä ainakin olen samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Hänellä sanat merkitsevät juuri sitä mitä tarkoittavat eikä niiden merkitystä tarvitse yrittää arvata tai tulkita, kuten hän sanoi: "pesusien takoittaa pesusient".

Helin koti oli hänen näköisensä. Ei näyttänyt siltä, että hän olisi sisustuslehdistä hakenut vinkkejä. Koti näytti kodilta, kodikkaalta.

Posiitiivisuus ja pienistä asioista nauttiminen, sen tuntuu Heli osaavan, minä opettelen.
Se on myös sitä hetkessä elämistä, tässä ja nyt. Miltä jokin asia tuntuu.
Yksinkertaisimmat ja arkisimmat asiat menevät ohi. Niinkuin esimerkiksi puhtaat pyykit narulla, niiden tuoksu ja miten iloisilta ne vaatteet näyttävät puhtaina heiluessaan tuulessa.
Tai miten puuhellan tuli kietoo lämmöllään niin, että se tuntuu kuin joku käärisi pehmeää angoralankaa ympärille.

On paljon asioita joita haluaisin oppia. Tämä "helimäisyys" on yksi niistä.

(Areenasta voi katsoa Helil kyläs jaksoja. Minäkään en ole kaikkia vielä katsonut.)

Meidän mökki

Me ei olla peritty mitään ihanaa suvun mökkiä. Meidän molempien perheet olivat veneilijöitä. Saaristossa mekin miehen kanssa tavattiin ekan kerran.
Kun lapset olivat pieniä veneily kahden lapsen ja kahden koiran kanssa alkoi tuntua hankalalta.
Kaivattiin myös paikkaa jonne voisi mennä talvellakin. Edes käymään ja vaikka nuotion vieressä makkaraa paistamaan.

Ja kun lapset alkoivat ihmetellä missä perunat oikein kasvavat, aloimme etsiskellä sopivaa.
Rantamökkien hinnat olivat meille liikaa, joten meille sopivimpia olivat mummonmökit. Kävimme Säkylässäkin katsomassa yhtä, joka oli kyllä kiva. Iso piharakennus, paljon tilaa pihalla ja naapurina metsää, jonka armeija omisti. Säkylässä ei vaan meri edes tuoksunut... Niinpä  tuli lisä kriteeri mökille: vaikkei ole varaa rantamökkiin, niin meren pitää tuoksua.
Taivassalossa käytiin muutamaa katsomassa, mutta ei vaan tuntunut oikealta.
Ja sitten 1998, keväällä, löytyi Kemiöstä tämä:

Ei tämäkään ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tässä oli monta hyvää asiaa. Ja nyt vuosien myötä, tämä on meille tosi rakas paikka.
Olemme joitain pieniä muutoksia saaneet vuosien myötä aikaiseksi. Mm. olemme saaneet vanhoista omenapuista puolet kuolemaan :( . Ojan viereen istutimme näkösuojaksi omenapuita, kirsikkapuun ja kaksi luumupuuta. Niistä sain pysymään hengissä yhden luumupuun, toinen elää ns. toista elämäänsä. Aikamoisia viljelytappioita on siis koettu vuosien myötä.
Saunan terassi on rakennettu uudestaan ja uusi huussi rakennettu metsän reunaan.

Tää terassi on vanhan saunan edessä. Sauna on ollut muinoin navettanakin yhdelle lehmälle.
Terassilla tehdään kesäisin ruuat, grillillä, muurikalla tai savustimella.

Meillä on pieni vierasmökki myös. Siihen vaihdettiin tänä keväänä uusi lattia. Kyllästyin joka keväiseen kuuraamiseen, jossa yritän muovimatosta lakkatahroja pois, jotka eivät kuitenkaan koskaan lähde pois. Joistakin perinteistä on vaan luovuttava ;) .Joskus vieraat valittavat vierasmökin eläinkunnasta. Mehiläiset ollaan nyt saatu muuttamaan muualle, samoin vierasmökin alla olevat asukkaat on karkoitettu. Ja moneen kertaan kehumani aita on myös rauhoittanut tonttia.

Täällä me ollaan koko kesäloma. Lähes kaikki viikonloputkin. Joulut vietetään täällä. Talvellakin ollaan täällä, mutta ei joka viikonloppu.
Haaveillaan kaikenlaisesta remontista. Välillä rakennetaan koko mökki uudestaan, välillä vain saunarakennus. Tätä ei voisi ilmoittaa Suomen kaunein mökki-kilpailuun, mutta Huvila ja huussiin kyllä.

Ruukin krouvi

Käytiin juhlistamassa meidän hääpäivää näin jälkikäteen Mathildedalissa, Ruukin krouvissa.

Ilman kanssa oli vähän niin ja näin, matkalla satoi ja paistoi vuorotellen. Päädyttiin kuitenkin istumaan terassille. Ukkonen kolisteli Angelniemen suunnalla ja jälkiruokaa odotellessa ripautti pienen sadekuuron.
Syötiin samat annokset (ollaan niin kauan oltu naimisissa,et ollaan jo ihan samanlaiset ;)  ).
Paronin pihvit, mä punaviinin kanssa ja mies oluella huuhdeltuna.

 Hyvältä maistui ja annos oli sopivan kokoinen, ei ainakaan liian pieni.
Ravintola oli miltei täynnä sisältä, mutta terassilla istui vain muutamassa pöydässä asiakkaita.
Kelpasi siinä istuskella kun ei ollut kiirettä mihinkään. Tosin jälkiruokaa odotellessamme kysyin tarjoilijalta onko heillä aina näin kiire. Kuulemma on ollut kiireempäänkin ja on joutunut vielä kauemmin odottamaan, mikä on valitettavaa.

Jälkiruuaksi otettiin kahvit ja suklaapekaanipähkinäkakkua vanhan ajan vaniljajäätelöllä.

Kaunis oli annos. Kakku jotenkin kovaa, ehkei ihan tuoretta.

Tuli taas seurattua paria lapsiperhettä siinä odotellessa. Äiti oli kahden lapsen, 4 ja 2 vuotiaiden kanssa syömässä yhdessä ystävättärensä kanssa. Ystävättärellä oli vauva.
Kahden lapsen äiti yritti syödä pizzaansa, epätoivoinen yritys. Kolme kertaa 4-vuotias juoksi terassilta alas kohti rantaa. Äiti huusi perään ettei saa mennä ilman aikuista, sinähän tiedät ettei saa mennä yksin rantaan ja NYT SEIS. Neljävuotias lisäsi vain vauhtia ja nauroi juostessaan. Kaksi vuotias leikki koirien juomakupin kanssa ja kiipeili äitinsä niskassa. Äiti pyysi pizzan laatikkoon mukaansa.

Toisessa pöydässä oli perhe kahden lapsen kanssa. Isä söi ja joi rauhassa. Äiti pilkkoi lasten ruokia, haki koko perheelle jälkiruuat (lounaspöydästä), kävi vaihtamassa pienemmän vaipan ja pakkasi lapset vaunuihin. No, auttoi isä laittamalla nokkamukin kannen kiinni.
Pöytä jäi perheen jäljiltä kaipaamaan painepesuria.

Syötyämme käveltiin vielä rannassa.
Käytiin alpakkapuodissa ja minä hipelöin alpakkaneuleita. Ihania hupullisia, pehmeitä ja kalliita. Tosin mietin, että jos panostaisi laatuun, ostaisi vain yhden puseron talveksi ja käyttäisi sitä. Se yksi alpakkapusero olisi maksanut 148e. Mutta oli se pehmeä...ja suklaanruskea..Oli siellä raidallinenkin, pitempi, se maksoi 189e. Varmaan tosi lämpimiä.

Alpakkapuodin pihassa oli iso riippukeinu. Siellä joku pariskunta veteli päiväunia. Hyvä että on riipukeinulla käyttöä, ettei turhanpanttina.

Rannassa silittelin 4kk vanhaa koiranpentua. Hän oli elämänsä toisella purjehduksella. Hyppeli villinä ilosta, kun pääsi taas rannalle.

Sellainen päivä. Pieniä elämyksiä,vai oliko ne isoja?

Voimaa syksyksi, talveksi

Kauneutta. Tätä säilön syksyksi ja talveksi.
Keinussa istuskellessa pionit tuoksuu.
Nyt pitäisi malttaa; istuskella, tuoksutella.

Koiralenkeillä ihastelemista.
Miten voi tien reunat, ojanpielet olla niin kauniita.
Kuka sommittelee ja asettelee kukat ryhmiin?
Miten voi kaikki värit sopia niin yhteen, lilat ja vihreät, siniset ja valkoiset?

 

Kolme hännänheiluttajaa, nauttivat.
Aika suoritus, kolmen koiran taluttaja kuvaa samalla ojanreunusten kukkia, leppoisaa nautiskelua.
Kunnes joku näistä näkee oravan, haistaa ketun, kuulee peuran tai luulee näkevänsä hirven..

Loma puolessa välissä

Nyt päivät saisi kulua hitaammin, kiitos.
Loma puolessa välissä.
Puolet vielä jäljellä, onneksi, ihanaa!

Kirjojen lukeminen on ihan kesken vielä! Olen juuttunut Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaisiin. 

En ole päässyt kiinni lukemisen flowhun. Vaan on tässä vielä aikaa...

Sukan kutominen on toiminut. Helppoa, rentouttavaa hommaa, joka ei vaadi keskittymistä eikä kummempaa paikkaakaan.

Virkkaaminen on ollut kivaa. Välillä myös vaikeaa. Mies on ihaillut kärsivällisyyttäni ja ollut toisinaan huolissaan langan kestävyydestä. Tosi monta purkamista tämä lanka kyllä tuntuu kestävän.
Tähän en olisi pystynyt ilman pojan lainaamaa Paras kirjaa, ilman Tuulan neuvoja enkä ilman miehen kärsivällisyysihailua. Eihän tämä vielä valmis ole, mutta onhan tässä vielä lomaa jäljellä.

Mathildedalin kesäteatterissakin on ehditty käymään.
Satumaa, kertoi Unto Monosesta. Siis se tangosäveltäjä. Katsomo oli täynnä fanejaan. Keski-ikä jotain 75v. Musiikkia, kesäteatteri ja idyllinen ympäristö, kyllä kelpasi.
Tosin hiukan jäin kaipaamaan eläviä soittajia, edes hanuristia.
Ja toinen asia oli kulissit. Pöytäliinojen ja kylttien vaihdoilla siirryttiin paikasta toiseen.

Kolmessa lomaviikossa on ehtinyt tapahtua tosi paljon. Ja vielä on aikaa....

Koiraelämää

 Vuosi sitten oli "Sinä olet minun siskoni"- juttu blogissa, kun nämä kaksi tapasivat toisensa.

Nyt tavattiin taas. Tällä kertaa Kemiössä. Vuodessa on ehtinyt aikaa kulua ja tytöistä on tullut aikuisia.
Vaikka meidän ihmisten mielestä tytöissä oli paljon samaa, ilmeet ja eleet, niin tytöillä itsellään oli vähän vaikeuksia palata menneeseen.

"Isäntytön" piti mahtailla ja osoittaa kuka määrää täällä, omalla tontillaan.

                          "Äidintytön" "siskopuoli" taas osoitti suurta solidaarisuutta puolustamalla omaansa sitkeästi.
 Emme siis tällä kertaa saaneet nauttia siskosten yhteisleikeistä.

 Kuvaaminenkin jäi vähemmälle, mikä vähän harmittaa. Positiiviset tunteet jäivät kuitenkin päällimmäisiksi.
Ihanaa oli nähdä Ruska ja hänen perheensä.
Ja kyllä Ruska sanoi muistavansa miten me kahdestaan opeteltiin kulkemaan ulkona Tuijan pihalla, silloin kun hän oli vielä ihan pieni.


Omat  koirat yllättivät positiivisesti. Joiku ja Veiti, jotka kaupunkilenkeillä uhoavat ja raivoavat vastaantuleville koirille, ottivat vieraat vastaan hyväntuulisina.
Ei näitä lappalaisia aina oikein ymmärrä. Mutta toki sitä itsekukin on lomalla leppoisammalla tuulella.

Söpöjä kohtaamisia nähtiin yli roturajojen.
Yksi pikkuinen oli varsin rohkea ja innoissaan kun oli niin paljon leikkikavereita.
Jopa niin innoissaan, että seuraavana päivänä löysi tiensä meille ihan itsekseen. Häntä heiluen kysyi portin takaa, olisiko täällä leikkikavereita tänäänkin.

Ja löytyihän meiltä.

 Elämä koiralaumassa vaan jatkui.
Joikun veli Aamos liittyi seuraan.
Joiku ja Aamos täyttävät tällä viikolla 10-vuotta!
Kai nämä olivat vähän synttärikekkerit samalla.
Huh, miten aika menee nopeasti. 10 vuotta on kulunut hujauksessa. Ja koirat ovat nyt parhaimmillaan. Tietävät niin tarkkaan miten omassa laumassa elellään.

Tällaista täällä viikonloppuna. Koiramaista menoa, haukuntaa, lenkkejä ja luita :)

Teijolla

Melkein kuin Lapissa.
Ainakin kerran kesässä kierrellään joku luontopolku Teijon kansallispuistossa.
Joiku ja Veiti kulkee jo sujuvasti pitkospuita.
Veitillä on karvaat muistot paikasta, kun pienenä "putosi" pitkospuilta upottavaan suohon. Koko koira aivan haisevan mudan peitossa. Eipä hingu enää kosteikkoon.

Jätin kameran kotiin kun pelkäsin sen kastuvan sateessa.
Mutta tuleehan niitä, toisia kertoja taas kuvata.

Pikkukoiralle kaikki oli uutta. Jokaisesta rannasta olisi pitänyt kokeilla uimista. Ensimmäisestä joesta saikin aikamoisen kuorrutuksen. Onneksi on ruskea koira muutenkin, nyt näytti vain saaneen tummemman sävytyksen.
Pikkukoiran piti hakea lumpeenlehtiä uimalla. Jotain kummallista niissä oli kun eivät olleetkaan niin vain kuljetettavissa. Niitä piti repiä, jotta sai otettua mukaan.

Lokit pitivät kovaa ääntä. Sitäkin jäätiin moneen kohtaan ihmettelemään.

Teerisaaressa syötiin eväät. Miten voikaan kahvi ja voileivät maistua niin hyviltä. Vähän oli huono omatunto kun en ollut koirille ottanut mitään eväitä mukaan.

Hyvät opasteet, helppo kulkuista maastoa, mikäs siellä oli kulkea suopursujen tuoksuessa.

Onnellisuus

Mietin tänään ihmisten onnellisuutta.
Moni haaveilee ja haaveilee, harva toteuttaa unelmiaan.
Oltiinki ennen onnellisempia?
Ei tiedetty niin paljn ympärillä olevista mahdollisuuksista ja siitä, mitä kaikki muut tekevät.
Ympyrät olivat pienempiä. Kaikki oli pienempää. Unelmatkin.
Omakoti oli suuri onni. Työ, lauantain saunavuoro ja makkara saunan kiukaalla lämmitettynä, onnellisuus huipussaan.

Nyt mikään ei riitä.
On kiire kokea kaikki.
Tai sitten puuttuu uskallus.
Tai sitten ei tiedä mitä oikeastaan haluaa. Ruoho näyttää aina vihreämmältä aidan toisella puolella. Se vihreämpi ruoho ei vaan ole aina sitä mikä tekee onnelliseksi juuri sinut.

Minun haaveiden toteutumisen tiellä on uskalluksen puute ja se, etten tiedä itsekään aina mitä oikein haluan.
Toisaalta olen onnellinen näin. Perhe, läheiset, ystävät, elän juuri nyt hyvää aikaa.
Pitääkö aina haaveilla jostain suuremmasta?

Toki haluaisin vanhan kalastajatilan autotien päästä. Kunnostuttaisin sen mieleiseksi ja jäisin sinne. Tekisin siellä jotain, töihin en menisi.
Vähempikin riittäisi, enemmän lomaa. Matka Irlantiin.
Vielä vähempikin riittää, kunhan läheiset pysyvät terveinä.

Olen onnellinen juuri nyt, tänään.

Elämä on

Voi tätä surun päivää!
B&B mökki on hiljentynyt. Pari päivää sitten oli vielä sirkutusta ja sinitiaisvanhemmat kävivät kilvan ruokkimassa lapsiaan.
Pesästä kurkki yksi innokas pienokainen. Sitä katseltiin ja kauhisteltiin, vielä ihan liian pieni lähteäkseen avaraan maailmaan.

Seuraavana päivänä pahin mahdollinen tapahtui. Ruohikolta löytyi kuollut pienokainen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Pienokaisessa ei näkynyt mitään ruumiillisia vammoja.
Samana pävänä löytyi omenapuun alta toinen kuollut pienokainen.
Aivan liian pieniä lähtemään pesästä.
Jättivätkö vanhemmat pienokaisensa heitteille? Houkuttivatko kesäterassit vanhempia?
Vai oliko kyseessä traaginen tapaturma?

Olenko minä vastuussa tapahtuneesta? Minähän se perustin tämän lähiön. Paikka on aurinkoinen, oliko liian kuuma? Olisiko minun pitänyt huomata etteivät vanhemmat pysty huolehtimaan pienokaisistaan?
Näin sitä voi jäädä näkemättä kriisitilanne vaikka se tapahtuu ihan omassa pihapiirissä.

Kesäillan valssi

Kesäilta, merenranta, tanssilava....Perinteet jatkuu: ainakin kerran kesässä uudelle lavalle elämyksiä keräämään.
Pallomekko ja tanssikengät.

Marita lauloi hymyssä suin. Ryppyinen hame päällä ja hiukset miten sattuu, sellainen luonnonlapsi.

Sopivasti ihmisiä ja sopivasti pääsi tanssimaan. Keski-ikä jotain reippaasti 50 päälle.

Luulin ja luulen osaavani tanssia aika hyvin, mutta lavoilla käy kyllä aika taitureita.
Mullekin joku koitti opettaa foksiin kävelyaskelia vaihtoaskelien lomaan. Olisi käden liikkeestä pitänyt ymmärtää milloin vaan kävellään, ja milloin otetaan vaihtoaskelia, ja minä kun olisin juuri silloin halunnut keskittyä vain nauttimaan Maritan Andreesta.
Toinen herrasmies opetti tangoon sivuaskeleita, niissä pärjäsin paremmin.

Kesäyön samettinen pehmeys tuntui taivaalliselta.
Ja kuu möllötti taivaalla. Aamun sarastaessa ajoin takas mökille väistellen tielle loikkivia rusakoita.

Saaressa

Oltiin Nauvossa hyvien ystäviemme mökillä.
Me ja monet meidän ystävistämme ovat jo niin vanhoja ;) , että mökkeily on ykkösjuttu.
Omalta kohdalta luonto ja arjesta pois pääsy on se houkutin. Ajatukset ja mieli rauhoittuu kun päivä koostuu perusasioista: veden hakemisesta, saunan lämmityksestä jne.

Saarimökissä on kaikki tämä vielä moninkertaisena.
Ystävien mökillä on syvät juuret. S on viettänyt siellä myös lapsuutensa. Keinu heiluu vieläkin huussin lähellä muistuttamassa, ettei siitä nyt niin monta vuotta ole...tosin keinuun ei enää kannata istua. Kauppaleikkikivet ovat paikallaan, luola ja saarisammaleet paikallaan. Huussin hyllyllä seisoi yhä vaan se pieni muoviukkeli, joka kavereineen seikkaili sammalsaarilla.

 Tuli mieleen se kun itsekin vietin lapsena kesät saaressa. Mulla oli siellä paljon astioita. Lempparileikki oli ravintolaleikki. Sammalsilakkapihvejä, ruohosalaattia, kakkuja joissa koristeena kaikkeamahdollista kukista kiviin.
Siellä oli myös melkein vaakatasossa kasvava saaristolaismänty, joka oli mun ratsuni. Se osasi laukata pehmeästi.
Isoäiti ei halunnut tulla saareen usein. Kävikö kerran? Häntä ahdisti eristyneisyys. Hän istui ikkunan vieressä ja seurasi aaltojen kasvua ja murehti pääseekö saaresta pois ikinä.
Olen ilmeisesti nyt jo niin vanha, että ymmärsin isoäitiä. Mulle tuli vähän sama fiilis. En pelännyt aaltojen kasvua, mutta tunsin kyllä pienen pientä ahdistusta; en pääse saaresta pois noin vain.

Pääsin kuitenkin, ja turvallisestikin saaresta pois.
Ja mennään varmasti uudestaankin Souttuun. Kiitos S ja J! Ystävät ovat <3!
Ja muuten, hattuani nostan korkealla ja kumarran vanhemmille ihmisille. Tämäkin saarimökki on kokonaan S:n isän rakentama. Hän on soutamalla tuonut hirret saareen, ja kaiken muunkin.