Kesän keikka

 

-Niin yksinkertaista kai, voi vain onni olla. Niin yksinkertaista; toisella on toisensa.

(Pauli Hanhiniemi: Yksinkertaista)

Noinhan se juuri on, hyvin yksinkertaista se mikä elämässä on tärkeintä; se että vierellä on hän, jonka kanssa voi jakaa arjen, kaiken. Onneen ei tarvita muuta.

-Tää ei oo haudan vakavaa muutkin mokaa. Ja mä kämmien en anna masentaa, muutkin mokaa.

(Pauli Hanhiniemi: Muutkin mokaa)

Mikä tajunnan rikkova älynväläys! En vaan huomaa kun muut mokaa. aina ei edes huomaa, että on itse mokannut, onneksi; koska ihan tarpeeksi syyllistää ja häpeää niitä mokiaan jotka todellakin huomaa. Mutta niinhän se on, muutkn mokaa, ja elämä jatkuu silti.

-Missä kuljetkaan, minä toivon vaan, että löydät jalkas alle maata kantavaa. Että väistä et, vaan annat ilolle mahikset onnistua kun se etsii sua.

(Pauli Hanhiniemi:Ilo etsii sua)

Juuri näin, tarvitaan jalkojen alle jotain pysyvää ja kantavaa, ettei kaadu ja jää maahan makaamaan . Joku tai jokin mikä pitää ihmisen järjissään. Ja kaikesta varomisesta huolimatta, antaa elämälle mahdollisuuden, tarttuu hetkeen, kokeilee uutta ja aivan varmasti löytää montakin ilon hetkeä.

Laulujen sanoitukset on minulle tärkeitä. En ole oikeastaan edes kuunnellut Pauli Hanhiniemen lauluja, lukuunottamatta niitä joita radiossa soitetaan ( Tästä asti aikaa ja Valehtelisin jos väittäisin), mutta sunnuntain konsertissa minä istuin ja kuuntelin. Ja löysin koskettavia ja oivaltavia lauseita.

Mielenrauha

 Olen parin viikon aikana pohdiskellut mitä on mielenrauha. Kunhan saan sen määriteltyä, on ehkä mahdollisempaa saavuttaa se. Juttelin mielenrauhasta myös parin ystäväni ja mieheni kanssa, ja huomasin, että mielentauhankin voi käsittää monella eri tavalla.

Minulle mielenrauha olisi jotain täydellistä tyytyväisyyttä elämäntilanteeseen tässä ja nyt. Kaikki olisi hyvin, omasta mielestä, mikä tietenkin on tärkein asia, toki herättää myös uusia kysymyksiä siitä, miten paljon muut ihmiset ja sosiaalinen media vaikuttavat siihen, miten kokee oman elämänsä riittävän hyväksi.

Mielenrauhaan ei tarvita rikkautta, mutta rahaa tarvitaan sen verran, että perustarpeet tulee tyydytetyksi ilman huolta. Perustarpeeksi katson kodin, ruuan, terveydenhoidon ja asianmukaiset vaatteet.Asianmukaisilla vaatteilla en tarkoita sitä, että omistaa kaikkiin keleihin eri takin ja housut ja mekkoja moneen lähtöön, en myöskään tarkoita että asianmukaiset vaatteet tarkoittavat merkkivaatteita, vaan että ovat sopivan kokoiset, eivätkä ole este ulkoilulle tai osallistumiselle tapahtumiin.

Voiko olla mielenrauhaa, jos  on haaveita ja unelmia? Tottakai voi, jos ne puuttuvat, puuttuu jotain oleellista. Mutta se, että säntää toteuttamaan jokaista unelmaa, ei ole mielenrauhaa, se on mielenrauhan vastakohta, levottomuus, jossa ei pysty olemaan paikallaan eikä nauttimaan mistään. Se on joko pakoa tai epätoivoista etsintää, mistä löytäisi mielenrauhan.

Minusta tuntuu, että niillä ihmisillä, jotka elävät vaatimattomammin on mielenrauhaa enemmän. Kun on mielenrauha ei tarvitse lisää tavaraa, lisää elämyksiä eikä muutoksia elämäänsä. Yksi parhaista mielenrauhan kokemuksistani  on istua kalliolla ja katsella kun aalto toisensa jälkeen soljuu rantakiviin. Siinä on jotain oleellista: aina tulee uusi aalto, jatkumo, kallio pysyy ikuisesti ja edessä on tilaa hengittää, varsinkin jos istuu kalliolla ulkoluodolla.

Sosiaalinen media vaikuttaa paljon, Niissä näkee tuttujen ja vieraampien elämää täydellisenä, usein kaunisteltuna,muokattunakin, tai hyvänä hetkenä. Toisinaan kun on jutellut kuvan tapahtumasta kasvotusten kyseisen ihmisen kanssa, todellisuus onkin ollut aivan toista, tai nähnyt kuvan rajatun alueen ulkopuolelta. Sama juttu ihmisessä, ulkokuori voi olla täydellinen, tukka hyvin ja kaunis hymy, kuoren sisällä voikin olla mitä vaan, rikkinäistäkin.  Toisaalta, jos on mielenrauha, pystyykö sosiaalinen media särkemään sen? Onko mielenrauhan oltava todella syvää jottei herää tyytymättömyyttä ja kateutta?

Mietityttää sekin, että onko pysyvää mielenrauhaa kenelläkään, sellaista jota ei hetkauta epäonnistumiset, maailman tilanteet eikä mikään muukaan.  Vaikea uskoa, että olisi, mutta mielenrauhassa ne eivät heilauta tasapainoa niin pitkäksi aikaa.

Onkohan positiiviella elämänasenteella yhteys mielenrauhaan?  Toisaalta elämän ei kuulu olla pelkkää iloa ja onnea, elämään kuuluu kaikki tunteet. Mielenrauhassa pystyy hyväksymään tämänkin elämän tasapainon ja luottamaan siihen, että tunteet tulevat ja menevät, ihan kuin ne merenaallot, aina tulee uusi aalto.

Joku sanoi, että mielenrauha tulee sitten kun asia/asiat ovat järjestyneet. Mieli on hyvä keksimään aina uusia selvitettäviä ja järjestettäviä asioita, silloin ei mielenrauhalle olisi koskaan tilaa asettua. Uskon siihen hyväksyvään asenteeseen matkalla mielenrauhaan.

Matkalla pitää pysähtyä monta kertaa ja vain olla paikallaan.

Matkalla kannattaa  hengitellä, syvään ja pitkään, monta kertaa päivässä.

Matkalla voi sanoa itselleen monta kertaa: kaikki järjestyy, kaikki on hyvin. Ääneen sanottuna ne tulee todemmaksi ja alkaa uskomaan niihin ja luottamaan, elämä kantaa.

Mielenkiinnolla odotan Maaret Kallion syksyllä julkaistavaa kirjaa Mielenrauha.Silloin saan viimeistään lisää vastauksia ja ajatuksia tähän aiheeseen,

Pikku reissu

 Pitkästä aikaa, tervehdys , onkohan täällä enää ketään ;) ? Paljon kaikkea tapahtunut, jota en ole halunnut täällä jakaa. 

Mutta nyt; käytiinpä Utössä!

Mies on vuonna luu ollut armeijassa Utön saarella, ja on käynyt saarella noin kerran vuodessa.

Nyt tultiin yhdessä maanantaina Utö-laivalla. Matka laivalla kestää nelisen tuntia ja siinä ehtii syömään lounasta, kahvia ja jäätelöä ja vaikka mitä. Mukavaa katsella maisemia, ja erityisen mukavaa seurata muiden ihmisten touhuja :))  Oli perhe, jossa selkeästi poika oli varsin hemmoteltu, hän sai huomiota ja hellimistä, kun taas pikku siskonsa sai olla aivan omissa oloissaan. Toki ei voi tietää taustaa, ehkä juuri nyt oli pojan huono päivä tms. Oli myös todella ruskettunut nainen jonka seuralaisina oli nuripari. Päättelin tytön olevan naisen lapsi, koska puhe ja eleet eivät olleet tytön puolelta kovin kohteliaita. Naisella oli kangaskassi, joss luki: Sibelius akatemia. Kassi sai mielikuvitukseni liikkeelle ja mietin mitä soitinta kyseinen nainen opettaa siellä ....

Olimme Utössä kaksi yötä ja yövyimme hotellissa, mutta hotellin pihan toisella puolella olevassa rakennuksessa. Huoneessa oli parveke, ja parvekkeella merinäkymä!

Huone oli muutenkin moderni ja viihtyisä.

Söimme hyvin hotellin ravintolassa. Ravintola oli vähän niukasti auki, aamiaisen, lounaan ja illallisen aikoina pari tuntia, muulloin kiinni. Hauskaa oli miten sama respan ihminen hoiti hotellivaraukset, ruokatilaukset ja tarjoilemisen, kokiksi ei sentään hänen enää tarvinnut ryhtyä, kokki löytyi keittiöstä.

Parasta Utössö on meri ja kalliot. Voisin istua noilla kallioilla vaikka koko päivän!

 Toki majakan seutu ja kylän raitti olivat myös idyllisiä. 

Toisena päivänä saapui ystäväpariskuntamme meidän seuraksi. Oli mielenkiintoisia keskusteluja;mm. me pohdittiin haluttaisiinko oikeasti asua Utössä, ystäväpariskunta tiesi, että he eivät saarella viihtyisi paria päivää kauempaa, heidän haaveensa olisi Helsingissä asuminen.  Ollaan me ihmiset niin erilaisia, mikä rikkaus!

Pari asiaa yllätti: emme nähneet ainuttakaan käärmettä. Ja toinen vähän yllättävä asia oli purjeveneiden määrä. Joskus kun vielä veneiltiin, moottoriveneitä oli enemmän kuin purjeveneitä.

Omat koirat olivat hoidossa reissun ajan, ja toisena päivänä slkoi olla jo ikävä. Huomasin sen siitäkin, että kiinnitin kaikkiin koiriin huomiota, ja mieli teki mennä kysymään : "Saako silittää. "  En kehdannut kuitenkaan.

Meille osui huippu hieno sää reissun ajaksi. Ulkosaaressa ei hellettä, mutta hvyin tarkeni. 

Ja kyllä, joskus mennään taas Utöhön ( noin se kuuluu kuulemma taivuttaa, vaikka ilman tuota tietoa taivuttaisin sen Utöseen ;)  )

Vuoden 2023 parhaimmat

Tammikuusta toukokuun loppuun sain hoitaa ensimmäistä lastenlastani, Juliania. Suuri haave toteutui. Nyt tuntuu ettei suurempaa unelmaa enää ole, ja olen niin kiitollinen, että tuo suurin unelma toteutui. Me käytiin lounailla, leikkipuistoissa, kirjastossa ja suurin osa ajasta oltiin kotona, luettiin, maalattiin, piirrettiin ja leikitiin. Joskus mietin että oliko sittenkään viisasta, sillä minulle jäi sellainen "puuttuvan palasen" syndrooma ainakin ensimmäisiksi kuukausiksi säännöllisen hoitamisen jälkeen.  Ja yhä vielä tulee järkyttävä ikävä jos tapaamisten väli jää pidemmäksi.

Vuorotteluvapaa oli kiireetöntä ja huoletonta aikaa. Voi olla, että siksi arkeen siirtyminen elokuussa olikin yllättävän vaikeaa.

Yksi vuoden kohokohdista oli retki Kylmäpihlajan majakalla, Kuuskajaskarin kautta.  Sää suosi, oli ehkä kesän kaunein ja lämpimin viikonloppu. Söimme hyvin ja istuimme rantakallioilla ystävien kanssa. Saaristo ja meri, ne vaan on meidän juttu!

Poropaimennusleiri oli taas elämys. Pihka oli varsinainen lahjakkuus! Yllätys oli suuri kun tältä paimenelta löytyi korvatkin porojen keskeltä. Paimennus ei ole Naavan juttu, hän on silkkiturkkinen herkkämieli, joka pahoittaa mielensä kun poro alkaa häntä jahtaamaan. Naava tarvitsee paljon ihmisen tukea paimennuksessa,  tuen antaminen= juokseminen umpihangessa on aikasmoisen raskasta meikäläiselle. Mutta kyllä tuolla  pohjoisessa on se oma juttunsa,tunturit, lumimäärä yms. joka tekee vaikutuksen aina uudestaan,

Hääpäivän vietto Hangossa. Käveltiin rannalla. Casinon puistossa oli konsertti ja paljon ihmisiä piknikillä. Syötiin Makaronitehtaassa, väärä ruoka valintaa :)  Ei mitään ihmeellistä ja kuitenkin kaikki kohdillaan, sää ja tunnelma.

Extempore päiväretki Högsåraan Jessen perheen kanssa. Taas aivan ihana ilma. Rannalla kahlailua, yhdessä oloa ja Farmors cafeessa syöminen. 

Kesäteatterit Raumalla Elämältä kaiken sain, ja Turussa 9 to 5 , olivat kivoja molemmat.

Oli paljon suht pieniä kivoja juttuja, kuten ystävien kanssa Paraisilla syömässä, ihan meren rannalla, ja kahdestaan Västanfjärdissa syömässä (näköjään parhaimpiin hetkiin liittyy aika usein ruoka! ) meren äärellä.

Kaksi kivaa piknikristeilyä tuli myös tehtyä. Toinen uudessa kivassa porukassa , toinen vanhassa perinteisessä porukassa. 

Vuonna 2022 ei tehty mitään sen suurempaa. Kuitenkin kun tätä kirjoittaessa selailin samalla valokuvia, tuli monta hyvää hetkeä mieleen, joista tuli niin lämpöisen hyvä mieli ; tämäkin vuosi on ollut hyvä vuosi!

 

Uni kertoo

 Lauantai sunnuntai vastainen yö oli vaikea. En meinannut saada unta, ajatukset pyörivät ensi viikon työtehtävissä, vaiikka miten yritin keskittyä vain hengittämään. Lopulta nukahdin ja näin unen, joka niin selkeästi kuvaa mun nykyistä oloani:

Olin menossa teatteriin katsomaan HIljaiset sillat-esitystä. Lipussa paikkani oli rivillä 14, paikka 99. Rivi löytyi helposti, oli miltei viimeinen rivi. Rivillä ei ollut paikkaa 99. Siirryin taaemmas, josko siellä jatkuisi rivi 14, ei jatkunut. 

Teatterin työntekijöillä oli kiire, eivät pysähtyneet auttamaan.  Jonkin ajan päästä yksi heistä pysähtyi ja sanoin etten löydä paikkaani. Hänkään ei löytänyt! Minulle tehtiin tilapäinen paikka jonkinnäköiselle klaffituolille. Istuttuani siihen, tuoli oli niin matalalla etten nähnyt mitään esityksestä. Koitin kurkotella ja nojailla edessä istuvan selkänojaan nähdäkseni jotain.

On se jännä tuo alitajunta!

ps. Kuvan kuivakukkakimppu on Teijon vanhanajan markkinoilta ostettu:)

Seisemän kuukauden vapaus

 Maanantaina alkaa työt. Seisemän kuukauden jälkeen palaan töihin eri yksikköön, mutta samaan työhön. Todennäköisesti ei ole ketään ylimääräistä joka perehdyttää minut pariin vaihtuneeseen järjestelmään, uusiin lapsiin yms. , suoraan töihin vaan, hyvin se menee. Ehkä menee, ehkä ei, aina sitä voi kokeilla miten käy. Olisin toivonut pehmeämpää laskua.  Vaan kehtaanko valittaa kun teen nelipäiväistä viikkoa... Maksan vuorotteluvapaasta ja lyhyemmistä työviikoista sitten eläkkeestä, se on pieni, näillä mun tempuilla vielä vaan pienempi. Katsotaan nyt miten pieneksi sen vielä saankin....ehkä olemattomaksi, jos heitän hanskat naulaan ja lopetan kokonaan....

Vaan enpä kadu, en sitten yhtään! Seitsemän kuukauden vapaus on ollut ihanaa. Olen saanut olla pikkuisen kanssa. Me ollaan vaan oltu, mutta myös paljon tehty: muskaria, avointa päiväkotia, lounaita, kahvilla, kävelemässä.

Oli ihanaa odottaa kesää ilman jännitystä, että montako viikkoa saan lomaa. Nyt oli varmaa: koko kesä lomaa. 

Jaksoin tavata ihmisiä, kaipasin ystäviä.  Luin kirjoja. En varmaan saanut mitään aikaiseksi, ei tullut kirjoitettua kirjaa tms. Puita kaadettiin saunatuvan takaa, jotain siis sentään.

Elo oli kiireettömämpää. Ei tarvinnut katsoa kelloa niin usein.  Toivon että kiireettömyys olisi tarttunut pysyvästi minuun. Ei tarvitse saada koko ajan aikaan jotain, mahdollisimman paljon. Mikään ei tule koskaan valmiiksi, kokonaan ainakaan. 

Maanantaina herätyskello soi ja menen koiralenkille ja sitten töihin.  Siitä se sitten lähtee, uskottelen itselleni, ja samaan aikaan vatsassa on sellainen järkäleen kokoinen ahdistus murikka: haluan takaisin mun vapauteni!!!! 

Paim-T

 Käytiin Pihkan kanssa lammaspaimennustaipumustestisssä kesäloman loppu metreillä. Illalla tuli soitto otanko vastaan peruutuspaikan, aamulla 8.00 pitäisi olla paikalla.

Tuli aikaisempi lähtö mökiltä, mutta oltaisiin jokatapauksessa lähdetty seuraavana päivänä, joten ei haitannut. Helpottavaa oli , ettei tarvinnut jännittää asiaa viikkoa etukäteen, kun tieto tuli edellisenä iltana.

Ehdin toki silti jännittää :)  Pikaisia treenejä luoksetulossa ja seuraamisessa, jotka eivät vakuuttaneet, että homma hoituisi ihan tuosta noin.

Vaan olipa yllätys miten erilainen testi oli kuin vajaa kolme vuotta sitten Naavan kanssa toisella tuomarilla!

Sosiaalisuusosio, joka Naavan kanssa testattiin niin, että osallistujat olivat koirineen paikalla ja tuomari puhui ja kävi siinä samalla lukemassa sirut. Pihkan kanssa koirat odottivat autossa kun tuomari puhui, ja sirut luettiin oman vuoron alussa.

Tottelavaisuusosio testattiin pienellä alueella koiran ollessa koko ajan taluttimessa. Esteenä oli pieni tukin pala, jonka yli koiran piti hypätä. Luoksetulossa tuomari piti taluttimesta ja minä kävelin muutaman metrin päähän ja kutsuin Pihkaa. Naavan kanssa koira oli vapaana ja kuljettiin rata, jossa koiran piti kulkea trukkilavan yli ja alueen toisessa päässä koira jätettiin avustajalle, kävelin tuomarin viereen ja kutsuin Naavaa, Tästä osiosta selvittyään pääsi lampaille. 

Lammasosio oli samanlainen molemmilla tuomareilla. Käveltiin Pihkan kanssa lammasaitauksen ohi tötsälle asti. Pihka ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta lampaisiin, haisteli vaan maata. Ajattelin jo, että näinkö tänään mennään tällaisella fiiliksellä, että nyt ei kiiinnosta.  Tötsältä takas tullessa tuomari käski ottaa liinan päästä kiinni ja antaa koiran mennä. Ja Pihkahan meni; täyttä vauhtia ja kovalla äänellä. Muutama kierros tehtiin ja se oli siinä.

Tuomari kehui erinomaiseksi suoritukseksi. Kyseli onko ollut aiemmin lampailla (on ollut pari kertaa tutustumassa). Tuomari sanoi että käyttää porohaukkua ja haluaa hallita ryhmää. Lampaiden kanssa riittäisi pienempi vauhti, eikä ääntäkään tarvita noin paljon.

Ja sitten kotimatkalla oli se ehkä hauskin osuus: laittaa kuva suoritetusta testistä kasvattajalle.  Hänelle se oli kuulemma aamun paras uutinen.