Työt alkoi ihan täysillä. Kaikki paikalla ja pitkä palaveri päivällä. Palaverit on ehkä raskaampia kuin mikään muu. Joudut olemaan ihan tarkkana, kuuntelemaan, rivien välejäkin, ja miettimään tarkkkaan mitä sanot ja koko ajan pitää mielessä se suunta, johon toivottavasti päädytään palaverissa.
Oma ikä havahduttaa. Kahvitauolla tajuaa muiden olevan omien lapsieni ikäisiä. Ja niillä on omia mielipiteitä ja ne ovat monissa asioissa jo taitavampiakin kuin minä, ja ne tuntuu niin nuorilta.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Elän aika erilaista elämänvaihetta kuin he.
Vakuutan itselleni, että tuo on minulle työtä. Ystävät ovat täällä vapaa-ajassa.
Työyhteisö on yhteisö, haluan kuulua siihen, ja tuntea kuuluvani siihen.
En ole vielä valmis olemaan työpaikan höppänä, jolle hyväntahtoisesti nauretaan.
En tiedä olenko siihen valmis koskaan.
Haluan olla hyväksytty juuri tällaisena.
Sosiaalisten kontaktien määrä vapaapäivien ja lomien jälkeen meinaa tukehduttaa. Ehkä siitä kaikesta tulee tämä maanantai-lyttääntynyt olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti