Murusia viikosta

 -Luonnossa alkaa näkyä ruskan värit. Lapin kaipuu vähän hellittää kun täälläkin alkaa ruska. Käytiin Ruissalossa lenkillä ja oltiin kahvilla ystävien kanssa.

-Pitkästä aikaa oli 4* illallinen. Koronan ja kesän takia ollut pitkä tauko. Ruoka oli hyvää. Peltiruokaa alkupalaksi, pasta carbonaraa pääruuaksi ja omenakakkua jälkkäriksi. Älkää muuten ostako ikinä s-ryhmän vaahtoutuvaa vaniljakastiketta. Epätoivoisen vatkaamisen jälkeenkään ei vaahtoutunut vaan säilyi valuvana kastikkeena, joka ei siis pysynyt kakun päällä sellaisessa muodossa. Meinasi katketa pinna... Kattamiseenkaan en saanut intoa enkä inspiraatiota (valitusta, valitusta...) , mentiin ihan vaan syys serveteillä ja kynttilöillä. 

-Istuttelin tulppaanin, krookuksen, sinililjan ja lumikellon sipuleita. Olikohan liian aikaista kun on vielä niin lämpimiä päiviä? Ja tuliko ne tarpeeksi syvälle? 

-Naava riehuu pihalla kun kuulee naksahduksia saunan takametsästä. Siellä liikkuu peuroja. Toisinaan tulevat tuohon pellon reunaan ihan näkösälle. Joudutaan ottamaan Naava sisälle välillä kun saa ihan tolkuttomia haukkumis-aidanvierus-juoksukohtauksia, eikä rauhoitu ollenkaan.  Huvittavaa jotenkin kun oltiin Ruissalossa niin käyttäytyi siellä mallikelpoisesti. Ei haukkunut sauvakävelijöitä eikä vastaantulevia koiria. Kahvilassakin meni hyvin, mutta kun päästiin kotiin.....juoksi pitkin aidan reunaa, haukkui ja pomppi. 

-Aikaiset työaamut ovat tehneet sen, että aamulenkit tehdään otsalampun kanssa pimeässä metsässä. Kaikkeen kai tottuu. Ja mulla on hyvä ja tehokas otsalamppu. Linnut lehahtavat puista kesken uniensa, muita ääniä ei juuri kuulu.

- Töissä tapahtuu muutoksia. Koitan nyt vaan odotella ja seurata tilannetta. Yleensä olen se, joka miettii ratkaisuja. Nyt mietin vain omia ratkaisujani. Olen valittanut pitkään, ehkä olisi aika tehdä jotain, jotta saa taas elämälleen positiviisemman suunna.  (Saankohan aikaseksi mitään, uskallanko...tuskin! )

Viikonloppu

 

Perjantaina menin suoraan töistä kyläilemään ja palasin kotiin iltayöstä. Naavalla oli ollut ikävä. Lauantaina makoili pitkät ajat puoliksi sylissä. Tankattiin läheisyyttä.

Lauantaina meidän kotitie muuttui Länsirannikon rallin pikataipaleeksi. Nyt tiedetään, että meidän tien ajaa päästä päähän parhaimmillaan vähän vajaassa kolmiessa minuutissa. Normaalisti tästä puolesta välistä kun lähtee menee aikaa viisi minuuttia. Me ajetaan 50km/h, rallissa keskinopeus oli 117km/h.

Sunnuntaina retkeiltiin Paimion luontopolulla. Vaihtelua varsinkin Naavalle. Tein saman lenkin kesällä, ja silloin lenkki tuntui paljon lyhyemmältä. Uskon, että evästauko kevensi kävelyä. Tuolla kävellessä tuli ikävä Lappiin, ruskareissulle. Ehkä vuoden päästä....

 

 

 

 

Putous arkeen

Tässä vielä taspainoillaan rantakivellä Kerimäellä.

Olen tipahtanut korkealta. Arki ei lähtenyt käyntiin.  

Tuntuu tylsältä aina valittaa tästä samasta asiasta. Hävettääkin. Kun  työ tökkii aika ajoin, eikö olisi aika tehdä asialle jotain? 

Tekee mieli sulkea työ-ovi viimeisen kerran. Liika on liikaa. Suhdeluvut määrittelevät työtä. Suhdeluvutt eivät kerro , miten erilaisia lapset ovat, miten joku tarvitsee aikuisen apua lähes koko ajan, joku itkee ikäväänsä viikon tai kolme, ja miten niillä kaikilla, kilteillä ja tavallisillakin, on oikeus aikuisen apuun ja huomioon. Riittämättömyyden tunne on sietämätöntä. Korona aiheuttaa paljon poissaoloja henkilökunnalle, eikä sijaisia löydy. Sinnitellään ja pärjätään, niinhän kiltit hoito-ja kasvatusalan ammattilaiset tekevät.

Mutta mitä voi tehdä? Luulen, että työolot ovat vähän jokapaikassa  epäinhimilliset. Ja uskallus heittäytyä vaan pois ja luottaa, että elämä kantaa, se uskallus puuttuu.

Emäntä ja koira samanlaisia: Naavakaan ei uskaltanut järveen :))

Olen nyt saikulla loppuviikon. Mun naulattu vammajalka särkee aika tavalla. Röntgen selvittää jotain toivottavasti. Ja toivottavasti on jotain korjattavaa, ettei tämä särky jää loppu elämäksi. Vai onko tämä kehon keino, kun en muuten jää kotiin?

Nyt kaipaan ystäviä. Ystäviä, joille saan valittaa ja olla allapäin. Haluaisin olla se valon ja ilon tuoja, mutta se vasta viekin voimia, kun ei pysty olemaan itselleen armollinen ja antaa tuntua juuri tältä: apealta, surulliselta, epätoivoiselta ja itseensä pettyneeltä.