Powered By Blogger

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Putous arkeen

Tässä vielä taspainoillaan rantakivellä Kerimäellä.

Olen tipahtanut korkealta. Arki ei lähtenyt käyntiin.  

Tuntuu tylsältä aina valittaa tästä samasta asiasta. Hävettääkin. Kun  työ tökkii aika ajoin, eikö olisi aika tehdä asialle jotain? 

Tekee mieli sulkea työ-ovi viimeisen kerran. Liika on liikaa. Suhdeluvut määrittelevät työtä. Suhdeluvutt eivät kerro , miten erilaisia lapset ovat, miten joku tarvitsee aikuisen apua lähes koko ajan, joku itkee ikäväänsä viikon tai kolme, ja miten niillä kaikilla, kilteillä ja tavallisillakin, on oikeus aikuisen apuun ja huomioon. Riittämättömyyden tunne on sietämätöntä. Korona aiheuttaa paljon poissaoloja henkilökunnalle, eikä sijaisia löydy. Sinnitellään ja pärjätään, niinhän kiltit hoito-ja kasvatusalan ammattilaiset tekevät.

Mutta mitä voi tehdä? Luulen, että työolot ovat vähän jokapaikassa  epäinhimilliset. Ja uskallus heittäytyä vaan pois ja luottaa, että elämä kantaa, se uskallus puuttuu.

Emäntä ja koira samanlaisia: Naavakaan ei uskaltanut järveen :))

Olen nyt saikulla loppuviikon. Mun naulattu vammajalka särkee aika tavalla. Röntgen selvittää jotain toivottavasti. Ja toivottavasti on jotain korjattavaa, ettei tämä särky jää loppu elämäksi. Vai onko tämä kehon keino, kun en muuten jää kotiin?

Nyt kaipaan ystäviä. Ystäviä, joille saan valittaa ja olla allapäin. Haluaisin olla se valon ja ilon tuoja, mutta se vasta viekin voimia, kun ei pysty olemaan itselleen armollinen ja antaa tuntua juuri tältä: apealta, surulliselta, epätoivoiselta ja itseensä pettyneeltä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti