Ilojen ja Onnin-pentue oli iso juttu minulle. Sain seurata pentuja , ensin odotusta, sitten syntymistä, nopeaa kasvamista ja lopulta se tuskallisin kokemus, pentujen lähtö.
Muistan kun Tuija lohdutti minua sanoen, että ajattele, niitä odotetaan innolla omiin koteihinsa, joku odottaa niitä, ja nyt on heidän ihana aika, saada oma uusi perheenjäsen kotiin.
Tuskaa lisäsi se yksi pentu, jolle ei vielä ollut löytynyt oikeaa kotia.
Siihen minä sitten kiinnyin.
Vieläkin tulee se tunne, joka saa kyyneleet silmiin, kun muistelen sunnuntaita jolloin hyvästelin pennut. En pystynyt enää olemaan paikalla seuraavana viikonloppuna kun pentuja tultiin hakemaan.
Ihmeitä kuitenkin tapahtui. Tälle "sadulle" saatiin onnellinen , ei loppu, vaan jatko.
Tuossa se nyt makoilee jalkojen juuressa, ihan väsyneenä. Mummolassa olo on rankkaa ;)
Kohta se lähtee taas omaan kotiinsa. Mutta sen koti on lähellä, vain parin kilometrin päässä.
Haaveilen näkeväni kaikki "Lumikit" ja "Kääpiön" vielä , ehkä katselmuksessa, ehkä Kemiössä ensi kesänä. Eikä se haave olisi mahdoton toteuttaa. Aidatut pihat, grilli, kahvia, yhteisiä kokemuksia, jaettuja viisauksia jne.
Katselin pentujen kuvia tänään. Tuntui että tunnistin jostain Nalan ilmeen, olisiko nyt mahdollista löytää pentukuvista kuka kukin on? Siinä olisi tehtävä-rasti yhteistapaamiselle :)
Koskahan raaskin käyttää näitä? Näissä he ovat kaikki. Ja sydämessä myös, aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti