Perinteiset mökkikauden päättäjäiset on taas vietetty. Tutussa paikassa, tutussa porukassa,
Raketteja näkyi paljon enemmän kuin muina vuosina. En oikeastaan ole iloinen tästä juhlien suunnasta. Taivaalle räiskiminen ei ole mun juttu. Tykkään enemmän tulista; kokoista, kynttilöistä, soihduista ja tähdistä.
Tähtiä oli taivas täynnä. Ei niitä enempää sinne mahtuisikaan. Siellä ne loistaa ja muistuttaa minua kaikista jo lähteneistä. Siellä se isoäidinkin tähti loisti, muiden joukossa <3
Tällä kertaa jäimme yöksi ja aamulla aurinko herätti.
Aamu tuntui kesäiseltä.
Tykkään tuollaisista kesän lopettajaisista enemmän, ettei kesä ovet paukkuen lähde, vaan viipyilee ja hellästi hyvästelee.
Työviikon jälkeen mökille meno houkuttelee todella paljon.
Perjantaina juhlittiin työporukalla työkaverin synttäriä. Oli vaikea päättää osallistuuko juhlintaa kun mökin rauha tuntui niin tarpeelliselta, ja tuntui ettei yksi yö mökillä riitä voimavarojen tankkaukseen.
Kannatti mennä juhliinkin. Ihana nähdä entisiä ja nykyisiä työkavereita arkiympyröiden ulkopuolella. Tukeva työyhteisö. Kunpa saataisiin se pysymään, tukevana ja yhteisöllisenä.
Perjantai kaupungissa oli siinäkin mielessä kiva, että ehdin nähdä Kirkkonummelle muuttaneet. Ja ihana pikkukoira vielä tuli jalkapäähän yöksi nukkumaan.
Mökillä oltiin metsässä sekä lauantaina, että sunnuntaina. Ja löydettiin kanttarelleja.
Joiku osoitti mieltään remmissä, ettei jaksa kulkea kuin tietä pitkin. Päästin hänet vapaaksi, jotta hän saa kulkea vain tietä pitkin, ja minä kuljen metsän puolella ellejä etsien. No, vapaana kyllä jalka nousi ja Joiku halusi kulkea metsän puolella.
Täällä maalla on hiljaisuus taivaallista. Sen huomaa heti kun tulee tänne ja se tuntuu ehkä oudoltakin. On kuin kaikki olisi pysähtynyt, kello ei enää käy eikä päivät vaihdu, on vain tämä hetki tässä ja nyt.
Kunpa olisikin aina niin: vain tämä hetki, tässä ja nyt.
Kevyemmin meni kuin pelkäsin.
Työkavereilla on suuri merkitys työssä viihtymiseen. Tällä viikolla tunsin kuuluvani työyhteisöön. Hyväksyvä, kannustava ja huumoripitoinen ilmapiiri antaa voimaa.
Pieni shokki taas, joka aika ajoin , ehkä nykyään useammin ja useammin, tulee eteen, on tämä oma ikääntyminen. Työkavereista suurin osa on jo nuorempia kuin minä, en enää aina ymmärrä niiden juttuja, ja mikä pahinta, ne sanoo välillä mua mammaksi, se on jo liikaa.
Suuri merkitys on myös lapsiryhmän koolla. Lapsiakin oli vähemmän. Kunpa arvostus ja raha-asiat olisivat paremmin. Kunpa päättäjät tulisivat katsomaan, mikä suuri ero on jos ryhmässä on 21 tai alle 10 lasta. Konflikteja ei synny juuri ollenkaan pienessä ryhmässä ja aikuinen ehtii pelaamaan, auttamaan, keskustelemaan paljon enemmän. On tilaa ja rauhaa olla.
Tällä viikolla sain tehdä lähes koko työpäivän töitä tietokoneella. Sekin on hauskaa, ja niin totaalisen erilaista. Ja tuli "pienen ihmisen osaamisen iloa" kun selvisin uusista haasteista.
Tuli toki myös niska-hartia tuntemuksia ja jopa jännetuppisärkyä ;)
Perjantain 5.30 herätys oli kokemus. Ja vielä kun uusi puhelin herätti torkkuasetuksella minut 10 minuutin välein, kunnes olin töissä. En saanut sitä pois päältä, ja töihin pyöräillessäkin piti pysähtyä
vakuuttamaan kännykälle painalluksella, että olen tosiaankin hereillä.
Uni tuli perjantai iltana jo ennen yhdeksää.
Mökillä tuntui, että olen ollut täällä viimeksi kuukausi sitten.
Ja tuntuu jo ihan syksyltä. Ja näyttääkin vähän vai mitä?
Minne se loma hurahri, mihin kesä meni, tuleeko se taas pian?
Haikein mielin pakkaan vaatteita , pyykkejä ja tyhjennän jääkaapin, arki alkaa.
Kummallinen olo.
Kesäloman loppuessa alkaa tehdä mieli porkkanalaatikkoa ja lihapullia. Lohduttava ajatus, pian tulee joulu, ja joululoma.
Kyllä se arki imee otteeseensa ja vie mennessään. Perjantait tuntuvat voitoilta.
Tulee päiviin ja olemukseen taas ryhtiä, loppuu velttoilu.
On helppo kirjoittaa koirista, kukista ja muista mukavista aiheista.
Vaikeampaa on kirjoittaa ongelmista, vaikeuksista. Ei niinkään etten haluaisi kirjoittaa vaikeistakin asioista, vaan enemmänkin siksi, että en halua huolestuttaa lähimpiäni, jotka saattavat lukea tätä.
Nyt kuitenkin kirjoitan, mutta ei tarvitse huolestua, kenenkään. Elämään kuuluu ilot ja surut, kaikki tunteet koko asteikolla.
Ei, minulle ei ole sattunut mitään kamalaa. Kaikki lähimpäni ovat hyvissä voimissa. Itsellenikään ei ole tapahtunut mitään dramaattista. Ja toivon, että olen jo vaikeuden paremmalla puolella.
Jostain tai monistakin syistä, liekö kertyneet useamman vuoden varrelta tai pulpahtaneet pintaan jostain, uuvuin kesän kynnyksellä.
Sinnittelin ja yritin. Yritin vielä enemmän. Yritin keksiä vaihtoehtoja, keinoja, ottaa otseäni niskasta kiinni ja kieltää koko asiaa. Ei onnistunut.
Ihanien ihmisten rohkaisemana jäin sairauslomalle.
Se oli pelottavaa. Halusin vain nopeasti takaisin oman itseni. Sen, joka jaksaa, keksii ja nauraa.
Ongelmana onkin se, ettei se käy nopeasti.
Tarvittiin paljon unta, paljon metsäkävelyä, miehen tukea ja ystäviä. Ystäviä, jotka ilmoittavat olevansa siellä jossain. Pieniä viestejä silloin tällöin ja paljon ymmärrystä. Ymmärrystä siihenkin, etten jaksa puhua heille, tai kirjoittaa.
Onneksi minulla on ystäviä. Ja varsikin yksi, joka piti huolta, enemmän kuin kukaan.
Huomasin yllätyksekseni, että tukea ei tullutkaan niiltä ystäviltä joilta olisin odottanut eniten ymmärrystä. Osa kavereista kuvainnollisesti käänsi päänsä toiseen suuntaan, kuin ei koko asiaa olisi olemassa. Minulla on siis "hyvänpäivänkavereita" ja tosi ystäviä.
Nyt on syksy alkamassa. Voimien kerääminen on vielä kesken, mutta toivon että kerätyt voimavarat riittävät normaaliin arkeen.
Olen taas kerran kokemusta rikkaampi. Ja nöyrempi :)
