Itselläni ollut kasvu-tai vanhenemis-tms.kipuja.
Lähellä olevalle ystävälleni tapahtunut kurjia, ja kurjan päälle vielä lisää kurjaa. Ei tunnu oikeudenmukaiselta, että kasaantuu samalle ihmiselle kannettavksi niin paljon.
Toiselle ystävälleni tapahtunut menetyksiä, joista yhdessäkin olisi ollut surua kylliksi.
Vieraampi, mutta kuitenkin tuttu, kuoli eilen. Hän ei enää jaksanut. Liian paljon surua on joskus niin paljon, ettei sitä enää jaksa kantaa.
Tämä tuttuni on ollut mielessäni eilen ja tänään. Sellainen surullinen laulu, jota kuunnellessa ei hetkeen kuule muuta.
Surullisinta on jos ei ole enää mitään, eikä ketään, joka auttaisi kantamaan murheet.
Meillä ihmisillä pitäisi aina olla aikaa toisillemme. Ja herkkyyttä kuunnella ja huomata milloin on hätä. Paljon vaadittu, vai onko?
Me käperrymme sitä tiiviimmäksi keräksi, mitä enemmän tarvitsemme voimia työtä tai omia ongelmiamme varten. Olemme kuin piikikkäitä siilejä, suojaamme itsemme, koska ehkä emme jaksa kantaa enempää.
Pelottavaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti