Mies keskittyi leikkaamiseen. Minä koitin tehdä kolmea hommaa yhtä aikaa. Leikkasin matalalla olevia vesiversoja, vahdin kolme koiraa (haluan AIDATUN pihan!) ja otin aurinkoa.
Välillä keräilin maasta leikattuja oksia kasaksi. Pikkukoira auttoi. Hän kävi hakemassa kasasta aina uuden oksan, kiikutti sen jonnekin toisaalle, varmisti ettei minulta lopu työt.
Hetkeksi suljin silmäni, aurinkoa ottaakseni, ja koiria ei näkynyt missään. Olivat naapurin pellolla syömässä lampaiden ja jänisten papanoita.
Keskityin leikkaamiseen. Taas yksi koira hävinnyt. Muutaman kerran huudettuani, pikkukoira saapui naapurin puolelta vanha peuranjalka suussaan. Oli muuten niin ylpeän näköinen, hyvä ettei kompastunut omiin jalkoihinsa.
Saadakseni peuranjalan positiivisin menetelmin pois, hain pakastimesta kolme luuta. Tein vaihtokauppaa, joka onnistui tosi hyvin.
Ja kas kummaa, tuli hiljaista, koirat pysyivät paikoillaan ja minä rusketuin. Tai sitten en.
Teitpä fiksun muuvin Kirsi tiehensä häipyviä koiria ajatellen, tuollainen luu sitoo ne paikalleen hyväksi toviksi ja emäntäkin ehtii rentoutua =)
VastaaPoistaMeillä on mökillä vähän samanlaista ongelmaa, että Wiima ei varsinaisesti ainakaan tarkoituksella karkaile, mutta mökillä on niitä jälkiä niin paljon ja sitten vaan nenä vie vähän liian pitkälle.
Minä en millään haluaisi alistua aidattuun pihaan, vaan tahtoisin, että koira pysyisi pihassa, mutta voipa olla, että siihen aitaan on joskus päädyttävä.
Mukavaa kevättä!
Terv Terhi & Wiima