Maanantai

Aikainen herätys.
Ulkona pilkkosen pimeää.
Töissä puhelin soi ja mies kertoo, että minulla on molempien autojen avaimet laukussa.
Hommat jää odottamaan ja ajan edestakaisin 20 minuutin ajan, vien avaimet miehelle.
Työntekijöitä sairaana.

Maanantai.

Koko syksyn olen aina alkuviikon miettinyt voisinko tehdä jotain muuta kuin tätä. Loppuviikosta olen jo tottunut ja näen valonpilkahduksia tunnelissa.
Tänään on taas maanantai ja mietin vaihtoehtoja.
 Minulla on kolme vaihtoehtoa: vaihtaa työpaikkaa, vaihtaa alaa osittain tai jäädä pois töistä.
Siinä ne vaihtoehdot hyppivät edessäni. Todennäköisesti hyppivät pikkuhiljaa ulottumattomiin.
Loppuviikkohan alkaa jo ylihuomenna.

Kadehdin ihmisiä jotka uskaltavat tehdä rohkeita ratkaisuja.
Hyväksyn myös sen, että itse en ole rohkea.

Välillä tunnen itseni vanhaksi. En hyväksy työelämässä kaikkia muutoksia.
Vaatimuksia tulee koko ajan lisää. Paperit ovat tärkeämpiä kuin ihmiset. Paperit, joita läheskään kaikki eivät edes ehdi lukemaan.
Ilo ja empaattisuus hautautuneet vaatimusten alle. Ihmiset taistelevat pitäen omia puoliaan töitä rajatessaan.
Jos olet empaattinen uuvutat itsesi pian toisten auttamisella.

Harvoin enää kukaan työpaikalla kysyy: mitä Sinulle kuuluu?

Minun maailmassani puhalletaan yhteen hiileen. Pidetään huolta enemmän toisesta kuin itsestä.
Osataan erottaa olennainen turhasta, valita ilo ja hyvinvointi tehokkuuden sijaan.
Arvostetaan oikeasti, eikä vain sanana, ihmistä riippumatta tittelistä, palavereihin osallistumisen tai lomakkeiden täyttämisen mittarin mukaan. Arvostusta ei tarvitse hankkia itselleen teoilla ja puhumisella, vaan jokainen saa sen olemalla ihminen ihmiselle.
En elä vaaleanpunaisessa unelmassa, tiedän että tällainen maailma on olemassa ihan oikeasti.
Olin siellä töissä.