Aamulla ontumista ei ollut, mutta päätettiin silti, että lepo olisi Veitille parasta.
Minä lähdin Joikun kanssa aamulenkille, Veiti jäi istua nököttämään eteiseen.
Siinä hän istui, katse ovelle päin.
Mies lähti Veitin kanssa takapihan metsään. Veiti haistoi mihin suuntaan olimme Joikun kanssa menneet, ja se oli ainoa suunta johon Veiti oli valmis lähtemään.
Pieni matka samaan suuntaan ja takaisin kotiin.
Ja Veiti takaisin eteiseen istumaan, katse ovelle päin.
Kun palasin Joikun kanssa oli kohtaaminen täynnä iloa. Juostiin, nuoltiin ja heilutettiin häntää.
On se niin liikuttavaa miten ovat kasvaneet yhteen. Luulen aina, että Veiti olisi itsenäisempi, yksinkin pärjäävä "äijä", vaan tulipa taas nähdyksi, että samalla tavalla Veitikin on kiinni Joikussa.
Toisaalta ei se nyt kummempi ihme ole, ovathan nuo olleet yhdessä koko Veitin eliniän. Apua, Veitikin täyttää jo 10-vuotta joulukuussa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti