Hiljalleen

Pikkuhiljaa kohti arkea.

Viimeiset pari päivää ovat syöneet kertynyttä levollisuutta aikamoisen kasan. Sitä se kai on, täysillä eläminen; kun murehdin, niin murehdin sitten ihan koko keholla, kokonaisvaltaisesti. Onkohan tämä mun murehtimistapa samanlaista kuin olla mies, siis sanotaan, että miehet ovat putkiaivoisia ja ajattelevat vain yhtä asiaa kerrallaan?  Nyt on mulla ollut se tilanne, että en ole mitään muuta ajatellut kuin Naavan tassuja.

Pikkuhiljaa tassuasiakin ratkeaa ja päätyy parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun.

Tyäasiat ovat palaamassa mieleen.

Laskin aamulla, että nelisen kuukautta niin on joululoma, ja siitä taas viisi kuukautta niin on taas uusi kesä.  Hetkittäin tuntuu mukavalta palata töihin.

Ja töissä varmaan saa kesälomakoronayms.kilot karistettua.

Facebook on kummallinen "ikkuna". Kaikki tietää, että sinne voi laittaa mitä vaan, totta ja unelmaa. Silti kuvien viestit tuntuvat niin oikealta ja todelta ja viestittävät tiettyjä mielikuvia.

Kuvista näkyy, ja loput kuvittelen. Monien elämä näyttää lähes täydelliseltä facebookin mukaan. Siellä aurinko paistaa, on hymyileviä kasvoja ja kauniita maisemia, onnellisia suhteita. 

Onhan se niinkin, että kuka sitä kurjuutta haluaa nähdä tai lukea. No, ehkä minä haluaisin jotta omakin elämä tuntuisi normaalimmalta.

Toisinaan tuntuu siltä, että pitää negatiiviset asiat sulkea pois kun ollaan porukalla jossain. Kuuluu olla mukavaa yhdessä, kerätään voimia positiivisesta yhdessä olosta.

Onhan se noinkin, yhdessä nauraminen on voimaannuttavaa. Mutta kun minä haluan jakaa kaiken, lähes. Haluan tukea ja olla kannateltavana myös elämän harmaampina päivinä.

Nuorena se oli helpompaa, niin ainakin muistan. 

Toisinaan mietin mitä koko sana tarkoittaa: kannateltava. Olla kannateltavana, jotenkin viittaa siihen, että joku huolehtii juuri minun hyvinvoinnista, hetkittäin. Saa luottaa, joku tukee ja pitää pinnalla vaikeuksissa. Sitä se mun mielestä on.

On vaikeaa olla kannateltavanakin, vaatii niin suurta luottamusta. Ja on vaikea irrottaa naruista, jotenkin olen tottunut olemaan kartalla ja järjestelemään asioita.  Naruista irrottaminen ei kaataisi maailmaa, mutta en silti tiedä uskaltaisinki, en ainakaan kaikista naruista.

Tällaista pohdintaa tänään. Ja lisää pyörii päässä koko ajan.

Taidan vielä jatkaa lomailua, ottaa kirjan käteen ja mennä toiseen maailmaan.