Hesarissa oli mielipidekirjoitus tuetun leikin tarpeellisuudesta. Olen aivan samaa mieltä, että tuettu leikki on tärkeää ja sitä saisi olla varhaiskasvatuksessa paljon enemmän. Lapset tarvitsevat paljon tukea jotta leikki sujuu. Tarvitaan mallia, rikastuttamista leikkiin, vuorovaikutusta ja lapsen tulemista kuulluksi ja nähdyksi.
Tuettu leikki ei ole kuitenkaan se oikotie kaikkeen hyvään. Varhaiskasvatuksessa ei voida tehdä kaikkea lapsen kehityksen tueksi. Varhaiskasvatus on, ja sen kuuluu olla osa lapsen kehityksen tukemiseen vaikuttava alue. Taas tuntuu siltä, että vanhempien vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä jää olemattomaksi.
Miten voidaan auttaa sitä pientä, joka jokapäivä lähetetään omaan huoneeseen syömään päivällistä televisio seuranaan?
Miten voi se pikkuinen joka katsoo äidin kännykkää pari tuntia, ja isän kännykkää pari seuraavaa tuntia?
Miten voi se pikkuinen jonka vanhemmat ovat uraputkessa, ja työnantaja huohottaa niskassa ja on kiukkuinen kun tulee poissaoloja lapsen sairauden takia? Se pikkuinen tuodaan hoitoon särkylääkkeellä tankattuna, puolikuntoisena ja itkuisena.
Tuntuu aivan uskomattomalta että on olemassa perheitä joissa ei koskaan syödä yhdessä, jossa ei koskaan lueta lapselle kirjoja tai joissa ei koskaan ulkoilla.
En syytä vanhempia. Uskon että jokainen vanhempi haluaa parasta lapselleen, ja rakastaa lastaan.
Tarvitaan jotain, mutta mitä?
Auttaisiko jos olisi pakollinen vanhempainkoulu? Vai SuperNannyjä jotka käyvät perheissä? Vai lisää työntekijöitä varhaiskasvatukseen, jotta voidaan sieltä käsin tehdä kotikäyntejä ja auttaa ja opastaa vanhempia? Joku toimiva systeemi sairastavien lasten kunnollisen toipumisen takaamiseksi?
Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin ei löydy yksittäisiä tehokkaita ratkaisuja. Tuettu leikki on pieni osanen sitä hyvää, joillekin se saattaa olla se ratkaiseva juttu, joillekin se taas on vain pisara, joka ei täytä sitä koko lasia, kaiken tarvetta.
Meistä jokaiselle joku asia on sydämen asia, jonka puoleta puhumme. Liikunta ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan oppiminen tapahtuu toiminnallisesti on kaikki hyvin. Kielenkehitys ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan lorutellaan, laulellaan, luetaan.... Kuvataide on tärkeää luovuuden, itsensä ilmaisun ja tutkimisen kannalta....jne. jne.
Kaikkea tarvitaan , vai tarvitaanko?
Mikä on oikeasti tärkeintä?
Olisiko sittenkin se rakkaus, halu olla lapsen kanssa, nauttia yhdessä olosta ja iloita olemassaolosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti