Meitä oli vain me kaksi ja ohjaajatyttö.
Hevoset olivat valmiiksi satuloituja ja saimma ikäämme kuuluvaa ? huomiota. Mm. meidät autettiin hevosen selkään ja tien ylittämiseen varattiin runsaasti aikaa, jotta näin vanhempana ja hitaampanakin ehtii ...
Hevosetkin luulivat meidän tarvitsevan rauhallista menoa. Vauhti sopi minulle hyvin, ei tarvinnut yhtään jännittää tai pelätä vaikka viime ratsastuskerrasta onkin jo vuosi aikaa.
Islanninhevonen on kyllä aika eri eläin kuin muut hevoset. Siinä se köpötteli kaviot kopisten tiheään tahtiin, maisemat vaan eivät vaihtuneet samaan tahtiin.
Laukka oli sievää, pientä.
Ja se töltti, tuskin sain hevosta koottua varsinaiseen tölttiin, mutta jotain puoli tölttiä kyllä mentiin. Tiedän sen siitä, että välillä satulassa hypytti enemmän, ja välillä vähemmän. Siitä taas päättelin ettei ollut varsinaista tölttiä, että kuohuviinilasi ei olisi pysynyt missään kohdassa läikkymättä kädessä. Siksikin juotiin kuohuviinilasilliset vasta ratsastuksen jälkeen.
Kerran hevoseni tuijotti jonnekin, vähän samalla tavalla kuin koirat nähdessään jäniksen, ja sielläpä vilisti kaksi valkohäntäpeuraa valkoiset hännänpäät vilkkuen.
Täytyy myöntää, että kauniissa auringonpaisteessa, rauhallisen hevosen selässä ja mukavassa seurassa tuli mieleen miten hauskaa ratsastaminen onkaan, ja jospa kuitenkin vielä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti