Olen käynyt Seilin saaressa useita kertoja. Miten voi olla tottakaan, saari, jolta ei palattu koskaan. Spitaalisia ja mielisairaita.
Nyt näin näytelmän Seili Turun kaupunginteatterissa. Tarina vei mukanaan alusta asti. En muista hengitinkö tai nojasinko ollenkaan selkänojaan esityksen aikana. Ei ollut tyhjiä hetkiä. Tunnelma koko ajan niin vahva.
Miten taitavia näyttelijöitä, vai laulajia? Osasivat molemmat osiot täydellisesti.
Millaisia ihmiskohtaloita. Uskottavia.
Ja kaikki tehosteet, vau. Elävää kuvaa taustalla, yksinkertaista ja niin tehokasta. Kuva, näytelmä ja musiikki yhdistettynä, suuria tunteita.
Mä annan sun pois-kohtaus oli vaikuttavin. Taisi olla ensimmäinen kerta kun kyyneleet vierivät pitkin poskea teatterissa.
Ja tulikohtaus- en ole nähnyt hienompaa.
Ja venekohtaus, jossa aallot olivat eläviä ihmisiä, tanssijoita, uskomatonta, miten ihminen voi muuttua aalloksi!
Olen taas elämystä rikkaampi. Ja tämä elämys on yksi parhaista.
Halki synkän veen
vene hiljalleen
lipuu saareen syrjäiseen
Halki synkän veen
lipuu hiljalleen
Seiliin soudetaan
Seiliin soudetaan
(Jenni Vartiainen: Seili)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti