Ikävä

Joikun pois lähdöstä on huhtikuussa kulunut vuosi.
Suru oli suuri, mutta aika paransi surun ikäväksi.
Nyt kevät aurinko tuo kaiken taas mieleen, ja iskee suru, ja ikävä.

Mietin muutaman päivän kannattaako kaivaa kuvia esiin ja kirjoittaa, tuleeko olo pahemmaksi.
Päätin kuitenkin katsella kuvia ja kirjoittaa, muistella.

En voi lajitella mitä asioita Joikusta kaipaan eniten. Joiku oli kokonainen, oma persoonansa. Ihan erilainen kuin Veiti.

Joiku oli kaunis, ja hän tiesi sen. Osasi esiintyä ja antaa ihmisten ihailla, nauttikin siitä.
Joiku oli leikkisä. Oli varmasti Nalan parhaita leikkikavereita, jaksoi juosta ja oli valmis leikkimään melkein aina.

Joiku oli niin mun koira. Osasi lukea mun ilmeestä jo, mitä kannattaisi nyt tehdä.
Joikusta oli moneen. Jäljestyksessä ihan huippu. Tottelevaisuudessakin olisi päästy pitkälle, jos olisin itse ollut innostuneempi. Mulle riitti arki tottelevaisuus.
Toki Joikussa oli piirteitä joista en niin tykännyt, niinhän meissä kaikissa on. Enkä halua niitä edes miettiä, ne ovat vaan osa sitä Joikua, jota niin rakastin.

Joikun liikkuminen oli ihanaa katseltavaa. Askelten kepeys, sipsuttelu. Hyppäämisen ketteryys. Venyttelyt ja pyöriskelyt.

Onkohan se tosiaan kevät aurinko, joka saa ikävän pintaan?
Vai onko se ajankohta, vuosipäivä?
Vai johtuuko se minusta, jolle kevät on herkistymisen aikaa, ja joskus vaikeaakin aikaa?

Olen kyllä kiitollinen, että minulla oli Joiku. Monta vuotta.
Mutta nyt juuri, on iso ikävä.