Flunssa

Pentukoulun jälkeen tulin kipeäksi.
Maanantaina jäin kotiin sairastamaan.
Tavalliseksi flunssaksi diagnosoin tautini. Ei kuumetta, ei särkyjä vain tukkoisuutta ja nenän valumista. Tutkittuani vielä netistä koronan, flunssan ja influenssan oireiden eroa, joita ei muuten ole paljon, olin tyytyväinen kun illalla alkoi aivastelu. Aivastelu kuuluu vain flunssan oireisiin.

Meillä kuuluu ilmoittaa aamulla tekstiviestillä sairastumiset, ja sitten vielä soittaa päivemmällä. Jotenkin stressaavaa kun  on  todella kipeä ja haluaisi vain nukkua, ja sitten pitää huolehtia kaikki ilmoittamiset.
 Omalla ilmoituksella saa nyt olla 7 päivää sairaana, joten ei tarvitse kantaa huolta siitäkään, että mistä saa lääkäriajan.
Helpottavaa oli myös se, että tällä kertaa työkaverit eivät joutuneet pulaan, koska lapsiakin oli jäänyt kotiin.

Kaikista "helpotuksista" huolimatta ahdistus alkoi vallata aina kun oli hereillä. Nukuin maanantaina lähes koko päivän, silti nukahdin myös illalla kesken Hotelli Swanin.

Tämä korona tilanne on niin outo, uusi ja pelottava.
Hallituksen tiedotustilaisuuskin siirtyi kahteen kertaan ja oli lopultakin myöhässä lähes puoli tuntia.
Ilmeisen vakavasta asiasta on kyse, kun tulee niin isoja päätöksiä. Korona ei kuitenkaan vielä näy täällä mun elämässä, ellen sitten itse sairasta sitä juuri...Korona näkyy vain uutisoinnissa ja kalenterin tyhjentymisenä, Illan mittaan tuli viestejä ja muutamia tapaamisia peruttiin. Viikonloppuna peruttiin isompi tapahtuma, johon oltiin menossa.  Pieniä pettymyksiä.


Ollaan vasta alussa ja nyt jo alan toivomaan, että toukokuu tulisi ja kaikki palautuisi ennalleen.
Tein ennakkotilauksen Maaret Kallion  kirjasta Voimana toivo, ilmestyy 30.3.

Pentukoulusssa eka kertaa

Naavalla oli sunnuntaina eka koulupäivä pentukoulussa.
Mua jännitti. En oikeastaan tiedä mikä, ehkä se, että pissii sinne kokolattiamatolle.
Oltiin ennen tuntia vartin verran ulkona. Käveltiin, vaan eipä se pissa tullut kun meni autoja, oli ihmisiä ja kaikenlaisia hajujakin.
Mentiin koulutunnin puolessa välissä pihalle varmuuden vuoksi, sekin oli turhareissu.

Naava oli tosi rauhallinen. Kouluttajakin ihaillen ihmetteli. Naava ei ole arka, vaan sellainen harkitsevan tutkiva. Rohkeasti tuli mun mukana vessaankin, haistelee paikkoja, mutta ei kohella, ei hauku, ei vingu.

Omassa loossissa oli laatikko, jossa oli kangassuikaleita. Sinne laitoin välillä nameja ja Naava sai etsiä nameja. Tarkoitus on antaa pennulle lepotauko, haistelu, etsiminen ja syöminen rauhoittaa.

Välillä Naava istui tomeran näköisenä katse kohti puhuvaa kouluttajaa, jota alkoi naurattaa Naavan tarkkaavaisuus. Onkohan Naava "hikipinko" :)))
Välillä Naava makasi kuono mun jalan päällä.

Aloitettiin kotiläksyn -täsmäsanan harjoittelulla. Kehusana tulee heti ja namipalkka sen jälkeen.
Ollaan harjoiteltu kotona, vaikka tuntui tyhmältä vain hokea kehusanaa ja antaa nami, vaikka koira ei tehnyt mitään. Ymmärsin, että kyse on ehdollistamisesta ja varmasti tarpeellista.

Harjoiteltiin katsekontaktia. Naava hoksasi asian aika pian. Muutaman harjoituksen jälkeen lähti kangassuikalelaatikolle. Hetken päästä ilmestyi tapittamaan mun eteen, jolloin ohjaaja huomautti minulle: Katso nyt, hän tuli kertomaan että on valmis jatkamaan.

Toinen harjoitus oli sivulle tuleminen. Sekin meni helposti. Namin avullahan sitä harjoiteltiin, namin perässä sivulle. Jouduin palkkaamaan sivulla olosta nopeasti uudestaan, koska Naava olisi muuten siirtynyt mun eteen istumaan. Harjoituksessa koiran ollessa sivulla, heitettiin nami suoraan eteenpäin, ja siitä taas ohjailtiin koira sivulle.
Hiukan ihmettelin ettei käsky-sanaa käytetä samaan aikaan, mutta ohjaaja selitti että sitä on turha käyttää ennen kuin koira osaa sivulle tulon. Edelleen ihmettelen miten se sitten yhdistää sanan yhtäkkiä siihen opittuun asiaan...Käytän käsky-sanaa heti, koska en ymmärtänyt pointtia:)))

Vaikka nämä asiat ovat minulle osittain tuttuja, koska meillä on ollut ennenkin koiria, on kiva mennä koirakouluun. Aina oppii jotain uutta ja ennen kaikkea nämä asiat ovat Naavalle uusia.
Naavalle tekee hyvää päästä pois täältä metsän keskeltä välillä ihmisten ilmoille.

Hyvänen aika

Meillä kaadettiin puita.... Osa oli pahasti liian lähellä taloa ja osa oli liian lähellä tietä ja osa oli uuden varaston tiellä. Nyt olen sitä mieltä, että nyt on liian suuri urakka.
Sunnuntaina kärrättiin loput puun palasista työpisteeseen. Tuli hiki.
Sitten haettiin klapikone, koska ajattelin, että hyvähän se on aloitaa.... Tuli tuskahiki.

Mietin siinä klapeja tehdessäni, että jos saan pitkän kesäloman, niin tiedän ainakin mihin lomapäivät kuluvat.

Naavan mielestä meillä oli tosi kiva iltapäivä. Oltiin kerrankin kaikki pihalla pitkän aikaa ja puuhailtiin. Naava juoksi innokkaana mukana ja osallistui.
Ja olihan se minustakin kivaa kun oli jotain puuhaa. Kyllä tuo kuntosalin voittaa kuus nolla.
Urakka vaan tuntuu aikamoiselta kun katson pientä klapikonetta ja valtavaa puupinoa.
Mutta onhan meillä aikaa....

Luennoista

Tänä viikonloppuna olen ollut monella luennolla.
Luennoitsijoita on monelaisia, ja joidenkin ei kannattaisi luennoida ollenkaan.
Luennoitsijan koulutus tai tietomäärä ei ole se pääasia, vaan se miten asiat pystyy tuomaan ulos.

Ensimmäinen tapaus oli perusnegatiivinen luennoitsija. Tuli rutkasti esimerkkejä siitä, miten väärin ja tyhmästi voi toimia. Asioista kerrottiin tasaisen tappavalla äänellä, tyyliin "tästä mulle maksetaan".
Itselleni tuli sellainen olo, että jos kommentoin tai kysyn jotain, pääsen varmasti esimerkkilistalle :miten ei tule toimia.
Kyse oli koirankoulutuksesta, pentukurssista.
Luennoista jäi fiilis, että kyllä siinä on niin monta kohtaa epäonnistua, että tuurilla mennään, ja tuskin saan Naavasta tasapainoista aikuista....

Toinen tapaus oli professorisnainen lähellä eläkeikää.
Siinä tuli taulukkoa ja tutkimusta tutkimuksen perään. Monessa kohtaa painotettiin miten aivan kaikki pohjautuu tieteeseen, tiede on kaiken perusta.
Välillä singahdettiin uuteen maahanmuuttajataustaisten opettajien täydennyskoulutusmainokseen. Pahinta kaikessa oli, että luento ei ollenkaan vastannut aihetta. Katsoin luennon alussa kahteen kertaan päivän ohjelmaa ja kysyin vieressä istuvaltakin, että olenko oikeassa luentosalissa.

Kolmas tapaus oli huippu. Luennoitsija oli aivan oma itsensä ja puhui niin kuin puhuttaisiin ystävälle tai kelle vaan, ihan normaalisti. Hän sovelsi osuvasti omia bändikokemuksiaan työelämään mm. miten töihin mennään tekemään töitä, täysillä. Ja miten työyhteisössä kaikkien on soitettava samaa juttua, ei niin että joku soittaa jazzia ja toinen rokkia ja kolmas humppaa.
Hyvä Mato Valtonen.

Neljäs oli nainen, jolla oli työkokemus ja tieto, ja se tärkein: innostus.
Tieto tuli käytännöksi. Ja miten asiat asettuvat omaan päähän kun ne kerrotaan positiivisessa muodossa. Silloin tulee halu kokeilla ja ottaa asioita käyttöön.

Uskottavuus lisääntyy kun luennoitsija itse seisoo sanojensa takana ja on innostunut asiasta.

Olen itse ollut pari kertaa pitämässä koulutusta työparin kanssa. Ensimmäinen kerta meni hyvin, mutta jo toisella kertaa tuntui että mähän olen kerran tämän jo puhunut...Arvostan suuresti hyviä luennoitsijoita, jotka jaksavat kerta toisensa jälkeen uudelle yleisölle kertoa saman asian yhtä suurella innostuksen huumalla.

Ja positiivisuudella, positiivuus on se eteenpäin työntävä voima!

Ystävyys

Olen lukenut tai kuullut jostain joskus, että toiset ystävät tulee ja toiset menee.
Syy tähän on se, että joku ystävyyssuhde on tarpeen jossain elämän vaiheessa ja toinen taas toisessa.

Itselläni on sellainen ajatus, että ystävistä täytyy ja haluaa pitää kiinni.
Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä ystävyyttä eri kantilta. Jos ystävyys on yksipuolista, väkinäistä tai tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää mieltä, kannattaako siitä pitää kiinni?

Kuulostaa ensin ihan yksinkertaisen selvältä, ei tietenkään kannata.
Ei se kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Ennen näitä negatiivisia ystävyyden puolia on ollut niin paljon hyviä hetkiä. On yhteisiä kokemuksia ja muistoja.
Jotenkin elää toivossa, että se ystävyyden hiili vielä syttyisi palamaan ja saisi vanhan hyvän suhteen liekkeihin.

Ystävyydessä on eri kantoja. Toisaalta ystäviä ei koskaan ole liikaa...Toisaalta mieluummin kaksi hyvää ystävää kuin kymmenen puolittaista.
Ystävienkin suhteen voi panostaa laatuun.

Usein asiat ratkeavat itsestään ajan kanssa. Kun vaan luottaa. Kaikkea ei tarvitse järjestää, päättää ja lokeroida. Ystävyyssuhteetkin kulkevat omia polkujaan.
Niinhän se menee: polut menevät välillä vierekkän, välillä ajautuvat eri suuntiin ja ehkä taas joskus risteävät ja kohtaavat toisensa.

Tämäpä oli tällaista tajunnan virtaa tänään. Kirjoittamista aloittaessani en tiennyt mihin päädyn :)

Kateus

Kateus on pahasta, kai.
Mutta ei kai se siloin ole pahasta, jos on kateellinen, mutta ei kuitenkaan halua itselleen samanlaista elämää, asiaa tms.?
Onkohan se oikeastaan kadehtimista silloin ollenkaan, vai pikemminkin ihailua?
Ajattelin nyt avautua ja kertoa mistä kaikesta olen kateellinen, tai mitä asioita ihailen lähipiirissäni.

-Olen kateellinen äidille, joka jaksaa siivota, kuurata kotiaan, niin että kaikki paikat kiiltää. Siellä on tavarat paikoillaan, nurkat puhtaina ja petivaatteet tuuletettuina.

-Olen kateellinen ystävälle, joka toteuttaa rohkeasti unelmiaan. Tekee juuri mitä itse haluaa, viis veisaa rahasta tai muiden mielipiteistä.

-Olen kateellinen ystäville joilla on luksus mökki meren rannalla. Mitkä maisemat! Uimista! Ja kaikki mukavuudet; sisävessa, suihku ja astianpesukonekin.

-Olen kateellinen tutulleni, joka pitää huolta kunnostaan. Käy uimassa, kävelee ja jumppaa. Hän näyttää ryhdikkäältä ja liikkuu niin ketterästi, vaikka on saman ikäinen suunnilleen kuin minäkin.

-Olen kateellinen tutulle, joka on niin tarmokas. Tietää miten kuuluu toimia koirien kanssa ja hänen koiransa eivät karkaa, ovat aina vapaana ja osaavat vaikka mitä.

-Olen kateellinen ystävälleni, joka osaa sisustaa. Osaa ja uskaltaa. Lyö naulan seinään jos haluaa siihen ripustaa jotain. Saa pienelläkin rahalla aikaan kodissaan suuria ja onnistuneita muutoksia.

-Olen kateellinen miehelle, joka on jalat maassa. Ratkaisee asioita, ei murehdi turhia ja elää pitkälti tässä ja nyt. Ei haaveile ja huokaile mahdottomuuksien perään. Asiat ovat hänelle selkeitä ilman kaikenlaisia mutkia.

-Olen kateellinen tutulle, joka irtautui työstään. Tekee nyt mitä haluaa ja saa siitä toimeentulonsa.

-Olen kateellinen tutulle, joka elää sellaista elämää kuin minä ehkä olisin halunnut. Eläinten ympäröimänä, maaseudulle ja hevoset omassa pihapiirissä. Eikä käy töissä.

-Olen kateellinen ystävälleni, joka pitää hauskaa. Jaksaa valvoa aamuun asti. Hän elää tässä ja nyt. Valvoessaan yömyöhään ei todellakaan mieti huomista työpäivää ja aamun herätystä.

-Olen kateellinen tutulleni, joka on löytänyt oman tyylinsä. Hän on aina nätin näköinen. Käyttää niitä värejä jotka sopivat hänelle. Huivit ja sukat mätsäävät toisiinsa, eikä kuitenkaan näytä ylipukeutuneelta.

-Olen kateellinen ystävälleni, joka nauttii työstään. Ei haikaile lomien perään.

Oisko tässä jo kaikki?
Muutama vielä.

-Olen kateellinen tutulle pariskunnalle. Ovat olleet ikuisuuden jo yhdessä, silti nauttivat toistensa seurasta, ovat samanhenkisiä. Istuvat nuotiolla ja samoilevat metsissä. Ja ovat vielä samassa työpaikassakin!

- Olen kateellinen tutulle pariskunnalle, jotka elävät rennosti. Matkustelevat ja tekevät asioita, joita eivät ehkä ole ennen tehneet. Ovat rohkeita, heitä eivät aikataulut säätele. Taas ihmisiä, jotka tuntuvat elävän juuri tätä päivää, eivät suunnittele elämää kuukausien tai puolen vuoden päähän.

Olen siis aika paljosta kateellinen. En kuitenkaan halua heiltä keneltäkään pois mitään. Enkä halua itselleni heidän juttujaan.
Jotain voisin oppia heiltä, tai asioista joita tekevät.
Ensimmäisenä tulee mieleen tässä hetkessä eläminen. Sehän noista monesta kateuden aiheesta puskee läpi.

Mutta palaan taas alkuun.
Toivon etten ole kateellinen.
Minusta tämä kaikki on enemmän ja pelkästään ihailua!

Naavan kanssa

Naava on jo 14 viikkoinen, 3, 5kk.  Aika menee nopeasti ja pentu kasvaa silmissä.
Meille tullessa liki 4 kg ja tuplannut varmaan painonsa.

On ollut yllättävää miten erilaista on, kun koiria on vain yksi.
Se yksi on paljon enemmän kiinni minussa, ja ehkä minäkin hänessä.
Tänään kun leikkasin omenapuun oksia, Naava oli koko ajan auttamassa. Kannettiin yhdessä oksia aidan toiselle puolelle risukasaan. Naavan kantamat oksat nyt menivät minne sattuu, mutta yhdessä tehtiin jokatapauksessa.
Eilen ennen typerää lunta, haravoitiin yhdessä kuivuneita lehtiä. Naava koitti ottaa haravan varresta kiinni, levitti lehtikasaa, mutta taaskin yhdessä tehtiin.

Välillä iskee paine kaikesta mitä pitäisi tehdä Naavan kanssa. Pitäisi totutella toisiin koiriin, liikenteeseen, polkupyöriin, lapsiin....
Ystäväni kuitenkin aina rauhoittaa sanomalla: Teillä on aikaa.

Kellon askelmittariinkin on alkanut tulla jo lukemia, eli Naava on aloittanut työuransa personal trainerina. Metsälenkillä hymyilyttää pikkuisen hölmöt hyppelyt yms. Nyt minulla on kaveri lenkeille! Lenkit ovat vielä menneet metsässä ilman remmiä. Pysyy lähellä ja tulee luo kun pyydän. Pihalla sen sijaan ei aina luoksetulot toimi.

Aamulla herääminen on erilaista, nyt on joku, joka on aivan suunniltaan ilosta nähdessään minut yön jälkeen. Se hännän heilutus, pusutus, ranteen suuhun ottaminen ja lähelle tunkeminen tekee onnelliseksi.
Töistä on kiire kotiin. Eipä tule kaupoissa kierreltyä. Se kumpi meistä pääsee myöhemmin töistä käy kaupassa. Kaupassa käynti on pikaista, kauppalistan mukaan poimin nopeasti ostokset ja äkkiä kotiin.
Viime viikolla olin kassalla yhden leivän kanssa. Leipä maksoi kaksi euroa. Ei mitään heräteostoksia.

Elämä Naavan kanssa on enimmäkseen ihanaa.
Kurjinta on arki aamuina töihin lähteminen. Sydän on kipeänä pienen jättämisestä yksin.
Onkohan se niin, että jos ei olisi lapsia eikä eläimiä niin elämä olisi huolettomampaa, eikä sydän olisi niin usein kipeä?
Vai keksiikö ihminen sitten muita murheita itselleen? Ja onko kaikista murheista sydän kipeänä, vai onko ne vaan tavallisia murheita?

Yksi asia myös mikä vähän mietityttää on tämä blogin kirjoittaminen.
Jotenkin tuntuu väkinäiseltä. Onkohan väkinäistä tekstiä lukijoistakin?
Blogin kirjoittaminen on ollut mulle vain kirjoittamisen iloa.  Nyt en aina löydä sitä iloa, aihetta tai kirjoittamisen värikkyyttä, tunnetta.

Tähän loppuun töistä hauska piristys. Opetellaan ruokien nimiä ja kyselin kuvan avulla mitä on tämä valkoinen laskiaispullan välissä. Yksi lapsista nosti käden ylös ja sanoi: Se on laskiaissokeria.