Meksiko 4*

 

 

 Kerrankin muistin ottaa valokuvia ruuista ennenkuin ahdoin ne suuhuni.

Siis olimme ystävien luona 4* illallisella.  Tämä hauska perinne alkoi vuonna 2015, eli kerran kuukaudessa (kesäisin taukoa) vuorotellen tehdään ruokaa toisillemme ja syödään yhdessä.  

Ystävämme panostavat illallisiin maa-teemoilla. Tällä kertaa matkasimme musiikin ja alkujuoma Margaritan siivittämänä Meksikoon.

Alkuruokana oli salsaa ja quesadillat. Pääruuaksi lihamureke lohkoperunoilla ja jälkiruuaksi hedelmiä sitruuna/lime rahkavaahdolla.

Kauniimpaa lihamureketta en ole koskaan nähnyt. Persilja, avocadopalaset ja tomaattimurska kaunistivat  murekkeen. Ja makukin oli kohdillaan.

Quesadilla ehti kadota suuhun, mutta sainpa värikkäästä salsasta kuvan :)

Jälkiruoka kruunasi kaiken. Tosin vielä illan venyessä saimme kahvia ja suklaakakkua rommikermavaahdolla  (niin taivaallisen hyvää) ja tacoja.

Kyllä syöminen yhdessä on kivaa! 

Puitiin vielä perjantain pakohuone juttua. Mies keksi hyvän lisän: jostain lukitusta kaapista olisi voinut  tulla neuvoa antavat snapsit:)) 

Juteltiin myös elämän haaveista ja unemista. To do listaa väsättiin ja ykköseksi taisi kaikille nousta ruskaretki pohjoiseen. 

Naavakin oli kylässä. Hänellä oli alkuruuaksi omat pentupipanat ja jälkiruuaksi savustettu sonninsuti. Naava oli eka kertaa hississä, eikä sekään hetkauttanut. Kaikkeen saa pieni (?) lapinkoira tottua. Pieni ? lapinkoira täytti 11kk<3

Tällaista "hoitoa"

Alkoipa viikonloppu mukavasti!

Rättipoikki väsyneenä ajoin kiireesti kotiin, vähän ruokaa ja vaatteiden vaihto ja taas menoksi. Ja kyllä kannatti. Siinä tunnin aikana pää tyhjeni työ-ja muistakin asioista, ja tuli roppakaupalla energiaa.  Oltiin vankimielisairaalan sellissä, tehokasta hoitoa siis :) 

Ystävämme olivat naapuri sellissä ja yhteistyöllä oli tarkoitus karata pois selleistä ennen kuin vartija palaa tunnin päästä.  Oltiin ensimmäistä kertaa pakohuoneessa. Sellissä oli paljon numerolukittuja lukkoja normaali sellikalustuksen lisäksi. Availin laatikot, nostin irtoesineet laatikosta pöydälle, pengoin kirjoja, katsoin sängyn alle jne. Seinillä oli numeroita, kuvia ja kortteja. Eipä siitä mitään olisi tullut ilman sitä vihreää nappia. Sitä painamalla ilmestyi kuvaruudulle ohjeita. 

Ohjeiden avulla oli kiva hoksata lukkojen koodeja ja päästä eteenpäin. Tarvittiin tosi monta vihjettä ja lisäaikaa ennenkuin päästiin sellistä ulos. Mutta olipa hoksaamisen iloa ilmassa, siitäkö sitä energiaa tuli? Vai tuliko se yhdessä tekemisen ilosta? Vai vaihtelusta, tällaista ei olla koskaan tehty aiemmin?

 Tämä oli joululahjamme. Kiitos lahjan antajille. Ilman lahjaa ei todennäköisesti olisi tullut tätä elämystä kokeiltua. Ja kiitos ystävillemme, jotka tulivat mukaamme.

Ja kyllä! Haluan uudestaan jonnekin toiseen pakohuoneeseen.

Aktiivisuutta vai lepoa?

 Mulla on ollut syyslomaa tämä viikko.

Työviikkoina ei tahdo jaksaa mitään ylimääräistä, eikä aikaakaan tahdo löytyä, niinpä latasin tähän lomaviikkoon kaikkea.  

Hammaslääkärikäynti, jee, ei reikiä. Tosin suuhygienistin käynti tulee vielä, mutta pääasia ettei tarvitse kuulla poran ääntä. Olin yksityisellä. Pääsin sisälle juuri silloin kun aikani olikin, siinä ehkä suurin ero kunnalliseen verrattuna, ja tietenkin palvelun hinnassa oli eroa. Tarkastus röntgenkuvineen maksoi 98e, olisko sama juttu kunnallisella 60e.

Koiratreeniä pienellä porukalla seuran puitteissa. Naavalla hävisi korvat kokonaan, en saanut alkuun yhtään mitään kontaktia häneen. Harjoittelu teki tehtävänsä koska lopussa sain jo vähän huomiota ja ohitukset alkoivat sujumaan. Varsinainen älynvälähdys iski: siis Naava ei opikaan itsestään seuraamaan, kävelemään sivulla, sitäkin pitää harjoitella täällä maallakin.

Pitkästä aikaa kävin myös ostoksilla. Alusvaatteet vetivät viimeisiään ja suuntasin Wiklundille, koska kuulin, että sieltä saisi hyvää palvelua, ja siis oikeankokoiset liivit. Koronapa teki taas temppujaan ja sovitushuoneen ( oli todellakin huone, tilava kuin mikä) seinällä luki lappu, että myyjä ei tule sisälle huoneeseen korona aikana. Myyjä vielä kertoi, ettei saa koskea (eli mitata) korona aikana. Apua sain kuitenkin ja kolmet liivitkin löysin ja ostin.  Ostin myös villatakin ja pari puseroa. On kuulemma kiva uusia syysvaatteita piristykseksi, en viitsinyt sanoa, että nämä ovat myös talveksi ja ehkä vielä ensi kevääksikin. 

Käytiin pojan kanssa Harjureitillä kuljeksimassa. Oli kuin Lapissa; leveät "polut" ja laavuja tasaisin väliajoin. Helppokulkuista, 10km meni helposti. Ja ne ihanat jäkälät, ne vaan vetoaa muhun.

Työjuttujakin tein. Ajattelin sen olevan viisasta ja helpottavan ainakin parin seuraavan viikon töitä. Mutta en enää tiedä oliko ollenkaan viisasta. Työasiat tuppasivat mieleen liikaa, varsinkin alkuviikon aamuöinä kun mietin mitä työjuttuja kannattaa juuri nyt, lomaviikolla tehdä. 

Ja miten usein sitä ruokaa pitääkään laittaa!? Vaikka syötiin pari päivää samaa ruokaa, tuntui että saa jokapäivä joko käydä kaupassa tai tehdä ruokaa. Vaikka oli kauppalappu niin aina unohtui jotakin. 

Olin mielestäni aktiivinen ja ahkera, mutta yhä vaan on listassa tehtävää. Tulisiko sittenkään aika pitkäksi jos ei kävisi töissä?  

Millainen loma olisi ollut jos olisin vain nautiskellut, syönyt herkkuja, lukenut kirjoja, katsellut netfliksia ja tavannut ystäviä?  Jotenkin tuntuu, että teen niin tai näin, niin aina haikailen sen toisen vaihtoehdon perään. Tiedän varmasti, että jos viikko olisi mennyt lekottelussa, olisi jälkeenpäin kaduttanut "ajan hukkaaminen".  Ja onhan tässä vielä viikonloppu edessä, jospa paetaan mökille rauhaan... Tosin siellä mökin talvikuntoon laittoa, haravoimista yms....

Murusia viikosta

 -Luonnossa alkaa näkyä ruskan värit. Lapin kaipuu vähän hellittää kun täälläkin alkaa ruska. Käytiin Ruissalossa lenkillä ja oltiin kahvilla ystävien kanssa.

-Pitkästä aikaa oli 4* illallinen. Koronan ja kesän takia ollut pitkä tauko. Ruoka oli hyvää. Peltiruokaa alkupalaksi, pasta carbonaraa pääruuaksi ja omenakakkua jälkkäriksi. Älkää muuten ostako ikinä s-ryhmän vaahtoutuvaa vaniljakastiketta. Epätoivoisen vatkaamisen jälkeenkään ei vaahtoutunut vaan säilyi valuvana kastikkeena, joka ei siis pysynyt kakun päällä sellaisessa muodossa. Meinasi katketa pinna... Kattamiseenkaan en saanut intoa enkä inspiraatiota (valitusta, valitusta...) , mentiin ihan vaan syys serveteillä ja kynttilöillä. 

-Istuttelin tulppaanin, krookuksen, sinililjan ja lumikellon sipuleita. Olikohan liian aikaista kun on vielä niin lämpimiä päiviä? Ja tuliko ne tarpeeksi syvälle? 

-Naava riehuu pihalla kun kuulee naksahduksia saunan takametsästä. Siellä liikkuu peuroja. Toisinaan tulevat tuohon pellon reunaan ihan näkösälle. Joudutaan ottamaan Naava sisälle välillä kun saa ihan tolkuttomia haukkumis-aidanvierus-juoksukohtauksia, eikä rauhoitu ollenkaan.  Huvittavaa jotenkin kun oltiin Ruissalossa niin käyttäytyi siellä mallikelpoisesti. Ei haukkunut sauvakävelijöitä eikä vastaantulevia koiria. Kahvilassakin meni hyvin, mutta kun päästiin kotiin.....juoksi pitkin aidan reunaa, haukkui ja pomppi. 

-Aikaiset työaamut ovat tehneet sen, että aamulenkit tehdään otsalampun kanssa pimeässä metsässä. Kaikkeen kai tottuu. Ja mulla on hyvä ja tehokas otsalamppu. Linnut lehahtavat puista kesken uniensa, muita ääniä ei juuri kuulu.

- Töissä tapahtuu muutoksia. Koitan nyt vaan odotella ja seurata tilannetta. Yleensä olen se, joka miettii ratkaisuja. Nyt mietin vain omia ratkaisujani. Olen valittanut pitkään, ehkä olisi aika tehdä jotain, jotta saa taas elämälleen positiviisemman suunna.  (Saankohan aikaseksi mitään, uskallanko...tuskin! )

Viikonloppu

 

Perjantaina menin suoraan töistä kyläilemään ja palasin kotiin iltayöstä. Naavalla oli ollut ikävä. Lauantaina makoili pitkät ajat puoliksi sylissä. Tankattiin läheisyyttä.

Lauantaina meidän kotitie muuttui Länsirannikon rallin pikataipaleeksi. Nyt tiedetään, että meidän tien ajaa päästä päähän parhaimmillaan vähän vajaassa kolmiessa minuutissa. Normaalisti tästä puolesta välistä kun lähtee menee aikaa viisi minuuttia. Me ajetaan 50km/h, rallissa keskinopeus oli 117km/h.

Sunnuntaina retkeiltiin Paimion luontopolulla. Vaihtelua varsinkin Naavalle. Tein saman lenkin kesällä, ja silloin lenkki tuntui paljon lyhyemmältä. Uskon, että evästauko kevensi kävelyä. Tuolla kävellessä tuli ikävä Lappiin, ruskareissulle. Ehkä vuoden päästä....

 

 

 

 

Putous arkeen

Tässä vielä taspainoillaan rantakivellä Kerimäellä.

Olen tipahtanut korkealta. Arki ei lähtenyt käyntiin.  

Tuntuu tylsältä aina valittaa tästä samasta asiasta. Hävettääkin. Kun  työ tökkii aika ajoin, eikö olisi aika tehdä asialle jotain? 

Tekee mieli sulkea työ-ovi viimeisen kerran. Liika on liikaa. Suhdeluvut määrittelevät työtä. Suhdeluvutt eivät kerro , miten erilaisia lapset ovat, miten joku tarvitsee aikuisen apua lähes koko ajan, joku itkee ikäväänsä viikon tai kolme, ja miten niillä kaikilla, kilteillä ja tavallisillakin, on oikeus aikuisen apuun ja huomioon. Riittämättömyyden tunne on sietämätöntä. Korona aiheuttaa paljon poissaoloja henkilökunnalle, eikä sijaisia löydy. Sinnitellään ja pärjätään, niinhän kiltit hoito-ja kasvatusalan ammattilaiset tekevät.

Mutta mitä voi tehdä? Luulen, että työolot ovat vähän jokapaikassa  epäinhimilliset. Ja uskallus heittäytyä vaan pois ja luottaa, että elämä kantaa, se uskallus puuttuu.

Emäntä ja koira samanlaisia: Naavakaan ei uskaltanut järveen :))

Olen nyt saikulla loppuviikon. Mun naulattu vammajalka särkee aika tavalla. Röntgen selvittää jotain toivottavasti. Ja toivottavasti on jotain korjattavaa, ettei tämä särky jää loppu elämäksi. Vai onko tämä kehon keino, kun en muuten jää kotiin?

Nyt kaipaan ystäviä. Ystäviä, joille saan valittaa ja olla allapäin. Haluaisin olla se valon ja ilon tuoja, mutta se vasta viekin voimia, kun ei pysty olemaan itselleen armollinen ja antaa tuntua juuri tältä: apealta, surulliselta, epätoivoiselta ja itseensä pettyneeltä.

Mikä viikonloppu!

 Nyt on takana sellainen viikonloppu, etten oikein tiedä osaanko siitä vielä kirjoittaa.

Ainutlaatuinen elämys, sulateltavaa ja muisteltavaa niin paljon.

Oli pentutapaaminen, jossa tavattiin kaikki Naavan sisarukset. Vilunväreet meni pitkin käsivarsia kun näin kaikki lauantaina. Ja tarvitsin nenäliinaakin (jouduin sanomaan ettei mulla ole koronaa, herkistyn vaan, kun näen kaikki ).

Kaikki koirat vaan nuuskuttelivat toisiaan ja olivat innoissaan. Ei mitään "äijä-rähinöintiä".

Kukin vuorollaan pääsi lauantaina sekä aamupäivällä, iltapäivällä että vielä sunnuntainakin aamulla lammasaitaukseen kokeilemaan onko taipumusta paimennukseen.

Ensin lampaat aitauksessa, ja vaan kävelin ulkopuolelle, Naava vapaana. Katsottiin onko yleensäkään kiinnostunut lampaista. Löytyykö paimmenushaukkua. Löytyihän se! Innostus oli kova. Haukku oli kimeä.

Sitten siirryttiin aitaukseen, Naava liinan päässä. Naava toimi oikein hyvin ensikertalaiseksi. Lampaiden suuntaa vaihdettiin useampaan kertaan.

Ja lopuksi sunnuntaina minä lampaiden keskellä ja Naava hosumassa ympärillä. Siitä ei kyllä tullut juuri mitään:) Minä en päässyt mihinkään kun lampaita oli tiiviisti jalkojen ympärillä ja Naavaa ärsytti kun lampaat ei liikkuneet. Mutta hei, tämä oli minullekin ensimmäinen kerta!  

Naava on vielä pentumainen. Itseluottamusta ja innostusta löytyy, mutta haukku ja käytös on vielä leikkimäistä, näin ymmärsin. 

Kyllä olin ylpeä Naavasta! Ja miten hienosti osaa lukea toisia koiria, perääntyy, heittäytyy selälleen tai mielistelee nuolemalla suupieliä oikealla hetkellä.

Ja meidän vuokraama mökki järven rannalla. Ei mikään luksus mökki, mutta kaikki mukavuudet, oma rauha ja järvi!  Kävin uimassa ja pitkät tovit vain katselin järvelle.

Näiden kuvien välissä noin tunti!

Sunnuntai oli haikea. Paluu arkeen ei tuntunut ollenkaan kivalta.

Ehkä ensi kesänä uudestaan, tuonne 486km:n päähän.

Ja onhan mulla matkamuistokin: