Suru

Syksyllä 2001 tuli kännykkään viesti: Tule katsomaan, täällä on yllätys.
Siellä hän oli, keittiössä. Iloinen, pikkuinen musta pentu, Simppariina.
Siitä lähtien Simppariina juoksi meille perjantaisin tervehtimään. Oli kuin pallo olisi kierinyt rinnettä alas, sellainen pieni kerä juoksi täyttä vauhtia meille. Toisinaan luvan kanssa, usein myös ilman lupaa.

Hän oppi nopeasti kiipeämään syliin. Keinutuoliin pääsyssä piti vähän auttaa. Sylikoira. Juttukaveri.
Ja kukaan ei osaa syödä niin nautiskellen kuin Saga. Se maiskutus... mässytystä ja maiskutusta.

Saga sai kaksi pentuetta. Ensimmäisestä syntyi meidän Veitin isä. Kuuluisa komeudestaan. Toisesta pentueesta syntyi meidän Joiku ja Aamos, joka on vanhemmillani.
Saga oli tiukka emo. Hän ei velttoillut kasvattamisessa. Joiku aiheutti Sagalle paljon työtä. Pehmeään pentuun piti saada pontta ja jämäkkyyttä. Välillä kauhistelin Sagan kasvatustapoja. Niin kauan Sagan piti rajustikin "ärsyttää" Joikua, että sai Joikun suuttumaan, antamaan takaisin, pitämään puolensa.
Aikuista Joikua ei tarvinnutkaan enää kurittaa. Aikuinenkin poika tarkastettiin silti joka kerta, haisteltiin päästä häntään.

Saga oli kylän johtaja koira. Ei sitä johtajuutta moneen vuoteen kukaan edes kyseenalaistanut.

Saga oli ihmisen koira. Vanhemmiten niin omistajastaan huolehtiva, ettei tahtonut oikein onnistua Sagan hoitoon jättäminen tuttuunkaan paikkaan. Ikävöinti oli niin kovaa, hillittyä mutta selvää.

Kun Freijalle syntyi ensimmäiset pennut Saga osasi antaa Freijalle tilaa. Saga ei hinkunut pentuhuoneeseen vaan pysytteli rauhassa taustalla. Kun pennut kasvoivat ,Sagakin pääsi hoitamaan. Ei ollut tietoakaan napakasta kasvattajasta, Saga oli varsinainen hemmottelijamummo. Pennut saivat tehdä Sagalle lähes mitä vaan.

Vielä vuosi sitten Saga leikki omaan ketterään tapaansa. Juoksi pallojen ja frisbeen perässä, teki huimia kuperkeikkoja ja oli ulkonäöltäänkin kuin pentu.
Ylämäet ovat Sagalle olleet aina kurjia. Hän jäi jälkeen ja usein pysähdyimme odottamaan häntä. Poikansa Joiku on perinyt saman ylämäkivastaisuuden.
Kunnosta kun ei Sagankaan kohdalla ollut kysymys, vielä runsas viikko sitten "mummo" karkasi metsään jonkun eläimen perään. Takaa-ajo lenkin jälkeen kuului vain tavallista voimakkaampi läähätys.

Saga tuli aina juhliin rusetti kaulassa. Ensimmäisenä ja ylpeänä. Joku sanoi, että se riittää, että Saga on kaunis. Saga oli kyllä paljon, paljon muutakin, mutta myös kaunis.

Saga on Se paimensukuinen lapinkoira, joka tutustutti minut rotuunsa. Saga teki sen onnistuneesti, minulla on kaksi paimensukuista lapinkoiraa, vanhemmillani yksi ja pojallanikin jo yksi.
Se kertonee oleellisimman asian Sagasta, Juskankankaan Simppariinasta.

Ja lohtu on mulle
siellä on kaikki sulle.