Oltiin hyvässä seurassa viettämässä iltaa ja seuraan kuului myös pikkulapsiperhe.
Tämän 1-vuotiaan ei tarvinnut kiukustua tullakseen huomioiduksi. Hän osallistui hyväntuulisena keskusteluun, piti omia lystikkäitä puheenvuorojaan tehostaen sanomaansa suurilla käsiliikkeillä.
Hän söi samaan aikaan muiden kanssa, samassa huoneessa. Hän osasi syödä itse, ja hänen annettiin syödä itse, sitävarten oli "suojavaate". Hän söi rauhassa ja pyysi välillä juotavaa. Hänen vanhempansa juttelivat hänelle ja kysyivät mitä hän haluaa. Hän tuli kuulluksi ja ymmärretyksi, vaikka ei varsinaisilla sanoilla vielä osannutkaan puhua.
Hän osasi touhuta rauhassa, koheltamatta. Tutki lelujaan ja muistilappunippua. Pöydällä oleviin herkkuihin hän ei koskenut, koska äitinsä kielsi. Siitä ei aiheutunut minkäänlaista kiukkukohtausta. Liian suuren kiusauksen välttämiseksi herkut siirrettiin keittiöön korkeammalle tasolle.
Hän sai eteisen pöydältä tuoda avaimia ja kun pyydettiin hän osasi viedä ne myös takaisin.
Häneen luotettiin.Hänestä näki, että hän on saanut oppia asioita tekemällä, kokemalla, osallistumalla ja ihmettelemällä.
Olin ihastunut näkemääni. Miten esimerkillisesti, luontevasti, vuorovaikutus vanhempien ja lapsen välillä toimi. Lasta ihailtiin ja ihasteltiin, silti lapsi ei ollut koko ajan huomion keskiipisteenä.
Kun vanhemmat ovat kypsiä vanhemmiksi, rakastavat lastaan ja ovat tasapainoisia, lapsi saa tarpeeksi kaikkea, hänen on hyvä olla.
Ja se näkyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti