Ensin tulivat molemmat koirat vauhdilla sänkyyn, mutta kun pakenin peiton alle, lähtivät heti pois. Onneksi en nähnyt ilmeitään, varmasti todella loukkaantuneita.
Hetken päästä Veiti kömpi hiljaa viereen, ihan kiinni, pää tyynylle. Hänellä oli hyvä tarkoitus, ja arvostankin tuota lohdutusta. Silloin kun sattuu, ei kestä kosketusta, eikä pysty edes vastaanottamaan lohdutusta.
Kun jossain vaiheessa nousin koiralenkille, nin voi sitä riemua! Vanha Joikukin hyppi innoissaan, hamusi rannettani suuhunsa ja juoksi ympäri pihaa. Ihan erilaista kuin normi lenkille lähtö iloittelu, olinhan "herännyt henkiin".
Koskettavaa tuo koirien tunneherkkyys.
Omalla tavallaan, ilman sanoja, pystyvät osoittamaan tunteitaan paremmin kuin moni ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti