Pyysin Joikua sohvalle rapsutettavaksi, hän kun saa vähemmän paijailua. Veiti on se, joka ottaa kaiken ja kaikkien rapsutukset, tulee viereen ja tönii kuonollaan kättä, vaatii lisää ja lisää..
Kun Joiku sitten lähti vierestäni, syntyi parin metrin päässä silmitän rähäkkä.
Ei siinä sekunnissa ehtinyt nähdä kumpi kumman kimppuun hyökkäsi, mutta molemmat olivat raivoissaan. Huusin, mutta ei mitään vaikutusta. Koitin repiä koiria irti toisistaan sillä seurauksella, että jommankumman hammas teki reiän etusormen juureen. Sormi turposi, ei taivu kunnolla, särkee, saas nähdä selviänkö. Henkinen vamma oli kuitenkin suurempi.
Nappasin lopulta Veitiä takapäästä kiinni ja revin irti Joikusta, ja komensin.
Joikulla tietenkin vaaleassa turkissa näkyi veriläikkiä otsassa, rinnassa ja kyljessä. Tutkiessani en löytänyt mitään mistään.
Veitiltä löytyi pyyhkiessa jotain veri tippoja.
Veiti alkoi nuolla etutassuaan, ja nuoli sitä pitkin yötä. Meni vierashuoneen sänkyyn nukkumaan, ja aamullakin vielä oli omissa oloissaan. Sängynpeitosta löytyi aamulla pari veritahraa.
Aamulla molemmat vähän kyräilivät toisiaan. Veiti ontui ja silmäkulmasta löytyi ruhje.
Tilanne raukesi pikkuhiljaa pihalla. Olivat vapaina ja Joiku teki aloitteen ja kävi haistamassa Veitin silmäkulmaa, kuin olisi pyytänyt anteeksi.
Veitin ontuminenkin helpottui särkylääkkeen myötä.
Olivat keskenäänkin pihalla, ja rauha on laskeutunut maahan.
Vielä eivät kuitenkaan hakeudu toistensa viereen nukkumaan, niinkuin ennen.
Mustasukkaisuus aiheuttaa näköjään kaikilla elollisilla olennoilla silmitöntä raivoa.
Ja minä mietin taas, miten paljon huolettomampaa elo olisi ilman eläimiä.
Tiedän kuitenkin, etten ikinä pysty elämään ilman koiria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti