Siellä(kin) oli hiljaista.
Tuli taas iso ikävä siinä ruusupensaiden luona. Siellä on kaikki meidän entiset rakkaat koirat.
Juttelin hetken heille. Koskaan en heitä unohda.
Vähän hymyilyttikin, ihan kuin olisin kuullut Veitin onnellisen äänen: nyt ei meidän tarvitse koskaan lähteä mökiltä pois.
Veitihän osasi vetkutella kotiinlähdön hetkellä, kukaan ei osaa kävellä niin hitaasti kuin Veiti osasi tuossa tilanteessa.
Luulen, että vaikka saisin lottovoiton, ei luovuttaisi tuosta paikasta. Rakennutettaisiin sinne vain uudet rakennukset voittorahoilla.
Muistan miten monta vuotta toivoin aitaa tontin ympärille. Meillä oli ensin juoksuvaijeri koirille, sitten ne oli vapaana, karkasivat aina kun joku kulki metsätietä, tosin siellä ei kovin usein kulkijoita ollut. Vihdoin tuli aita, kuusi vuotta sitten. Unelman täyttymys. Lietoon aita tulikin paljon helpommin:)
Alppiruusu viihtyy. Kasvaa jo aidan sisäpuolellekin. Otin siitä kuvan, jota ei sitten olekaan missään. Siis ehkä en ottanutkaan kuin tämän nuppukuvan... Tällaista sattuu, mulle, viikon varrella, liian monta kertaa; unohdan asioita.
Nukuin taas tosi huonosti lauantain vastaisen yön. Stressaan niitä saakelin videointijuttuja. Ns. joulujuhla tulee videoista koottuna "elokuvana". Ei tarvitse lasten jännittää esiintymistä. Olenkin kerännyt itselleni kaiken tämän säästyneen jännityksen, osaanko yhdistää videonpätkät.
Olen kerran tehnyt yhden vähän vastaavan, mutta siitä on aikaa yli 10 vuotta. Silloin en stressannut enkä jännittänyt niin paljon, tää ikä...
Entäs jos vaan annan olla pätkinä, sanon välissä muutaman sanan ja klikkaan auki seuraavan pätkän...
Lauantain taisi kruunata härkäpasta, nam ja ensimmäinen glögi.
Onko oikeesti vasta marraskuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti