Ystävyydestä

Ystävyys mietityttää toisinaan.

Surullista kun joskus aina joku ystävyyssuhde lopahtaa. Ilman mitään riitaa tai kummempaa, se vaan hiipuu. Joku ystävyyssuhde palvelee jotain aikakautta, joku asia yhdistää, ja kun se aikakausi loppuu, ystävyyssuhdekin sammuu.

On monia kavereita, joiden kanssa nähdään harvemmin. Kun nähdään, on kuitenkin tosi kivaa yhdessä. Siinä jää miettimään miksei tavata useammin?  En edes osaa vastata tuohon. Olen ehkä laiska sopimaan mitään. Osa kavereista on vain minun, ja sekin välillä hankaloittaa, vapaa-aika on kuitenkin rajallista ja haluan viettää aikaa perheeni kanssa.

Ystävyydessä on tärkeää kuuntelu. Kuuntelun huomaan siitä, että kuuntelija kommentoi ja esittää lisä kysymyksiä. Tuntuu kolkolta, jos toinen vaihtaa aihetta, alkaa puhua omista jutuistaan.

Tykkään myös siitä, että voin valittaa ihan rauhassa, ei tarvitse olla alati positiivinen. Tää tarkoittaa siis sitä, että voin olla ihan oma itseni, sellainen kuin sillä hetkellä olen tunteineni. Samasta asiasta tykkään ystävänkin suhteen. Jos ystävällä koko ajan kaikki hyvin, en tohdi itsekään kertoa murheitani. Tässäkin se kultainen keskitie, ei voi olla koko ajan roskakorina, johon toinen kaataa kaiken pahanolonsa.

Ystävät on tärkeitä, siitä ei pääse mihinkään.

Miten voisi itse olla parempi ystävä? Kukaan ei koskaan kerro, esitä mitään toiveita minulle. Ja toisaalta taas, sitähän se ystävyys on, että saa olla juuri sellainen kuin on, hyväksytty ja riittävä.