Maaltako pois

 Välillä olen valmis muuttamaan takas Turkuun. Eniten tältä tuntuu talvisin.  Kyllästyttää liukkaus, kyllästyttää lumi, kyllästyttää pimeys ja kyllästyttää kävelylenkkien vähyys.  Kaipaan aurattuja kävelyteitä, katuvaloja, hiekoitusta ja reitti vaihtoehtoja. Kaipaan myös sitä, että voi singahtaa autolla kaupoille, leffaan tai vaikka Ruissaloon. 

En sit kuitenkaan vielä ole muuttamassa. Täällä on tehty remppaa, kylppäri ja keittiö ovat nyt niin sellaiset, etten haluaisi niistä luopua, eikä tästä saadulla rahalla saisi kaupungista juuri mitään. Eikä ainakaan olisi varaa tehdä remontteja.  

Koirat nauttivat pihalla riehumisesta. Heillä on omat leikkinsä. Yksi suosikki on hippaleikki: juostaan täysillä terassin poikki, hypätään ylimmältä portaalta suoraan maahan ja jatketaan ympäri pihaa. Toinen suosikki on kuusen ympäri juoksu ja juuriston esiin kaivaminen. Joskus mietin kun lenkki samoilla poluilla oikein kyllästyttää, josko riittäisi ulkoiluksi pelkkä pihalla temmeltäminen. Iltapäivisin se tuntuu riittävän, mutta aamulla seisovat portin takana passissa ja odottavat kunnes lähdetään aamulenkille.

Kesällä kaupunkiin muutto ei käy mielessä. Riippukeinu, terassilla istuskelu, linnunlaulu, kukkaset... tulisipa kesä.

Talvi, napsahdus ja tyyli

Tulppaani aika on talvessa ehkä parasta. Tänä vuonna näyttää siltä ettei kunnon talvea tulekaan. Vuorotellen lunta ja vettä. Sen verran kylmää, ettei jää sula jokapaikasta ja on pakko käyttää nastoja. Metsäpolut ovat pehmeitä, mutta metsäteillä varjoisammat kohdat täysin jäisiä. Samoin kylätien reunat ovat jäisen liukkaita. 

Olen sunnuntaisin käynyt rallytokoilemassa koirien kanssa. Ensimmäiset kerrat oli kamalia. Molemmat olivat ihan pöhelöitä, eivät olleet yhtään kuulolla. Toinen ihaili itseään peilistä ja kirmaili ympäriinsä. Toinen oli jännittynyt, ja pelästyi robottimuria, ja tajusi yhtäkkiä että hallissa on muitakin koiria. Toisella kerralla molemmat kulkivat nenä liimattuna lattiaan, ihan turhaa oli työntää lihapullaa nenän eteen ja yrittää saada huomiota, kun joku ihana narttu oli vieraillut hallissa. Meinasin jo luovuttaa.

Vaan sitten jokin napsahti kohdilleen, tai ainakin lähemmäs oikeaa kohtaa. Nyt tehdään  ihan oikeesti rallitokoa:)  Naava saa itsevarmuutta ja Pihka oppii perustottelevaisuutta. Suuri vaikutus on myös sillä porukalla joka siellä on. Ovat todella kannustavia. Ohjaaja on myös kiva. Hän antaa neuvoja, kehuu paljon ja on positiivinen ja läsnä oleva. Tykkään kovasti myös siitä, että on pitkäjänteistä. Samassa ryhmässä samaan aikaan koko kevään. Viiden tai kymmenen kerran kurssit menevät nopeasti ja ovat usein sellainen valmiiksi ohjelmoituja. Tehdään ne asiat jotka kurssi esitteessä on luvattu, paljon ja lyhyessä ajassa. Vaatii paljon omaehtoista harjoittelua kotona.

Ja asiasta viidenteen. Oma tyyli on ihan hukassa. Mulla on aina, tai lähes aina, ollut pitkät hiukset. Nyt ne hiukset on toki edellleen pitkät, mutta siinä ne roikkuu pitkin päätä, elottomannäköisenä. Pitäiskö jotain tehdä? Ei mulla oikein ole ketään kenen mielipiteeseen, tai ammattitaitoon luottaisin niin paljon, että voisin vain kysyä ja mennä kampaajalle. 

Vaatteet ovat seuraava ongelma. Olen tottunut kulkemaan legginsseissä ja collegemekoissa, farkuissa ja tunikoissa. Olen ostanut muutaman mekon, jotka ovat näyttäneet tosi hyvältä jonkun kaverin päällä, mutta kun samainen mekko on mun päällä, niin ei kyllä tunnu, eikä näytä yhtään hyvältä. On myös vaatteita, jotka tuntuvat mukavilta päällä, mutta kun vahingossa näkee itsensä peilistä, niin voi sitä häpeän määrää...Vai onko tässä nyt vain muutama vaihtoehto? 1. Älä katso koskaan peiliin . 2. Hyväksy että olet tämän ikäinen, eikä tämän ikäisenä ole enää niin väliä miltä näyttää. 3. Syytää rahaa jollekulle stylistille joka sitten joko löytää mulle tyylin jossa viihdyn tai löytää tyylin, joka ei tunnu omalta, tai löytää tyylin ja elän onnellisena elämäni loppuun saakka.

Ehkä tämä yllä oleva ongelma johtuukin siitä, että käyn pikkuisen kanssa muskarissa, perhekerhossa yms. joissa on suurin osa nuoria, kauniita äitejä.......se noin 30 vuoden ero näkyy naamassa ja kropassa...

Villasukissa olo tuntuu varsin hyvältä.

 

Vihaan paperisotaa

 

Meinaa mennä hermot papereiden kanssa. Te-toimisto toimii kyllä, mutta liitto johon kuulun ei. Olen maksanut jäsenmaksua kymmeniä vuosia ja nyt kun tarvitsen heidän palvelua ja apua, niin onpa hankalaa. Viesteihin vastataan viikon päästä, ja silloinkin niin lyhyesti ja vain toiseen kysymykseen! Lähettävät kyllä meilejä , joissa kannustetaan hankkimaan uusia jäseniä, ilmeisesti saa jotain palkintoja kun saa ihmisiä liittymään, mutta en todellakaan voi kenellekään suositella moista liittoa. Saan heiltä myös meilejä teatterimatkoista, mutta kun en kuulu liittoon päästäkseni teatteriin, mrrrrr..... Kunhan tämän vuorotteluvapaan saan vietettyä, niin mietin vakavasti liitosta eroamista.

Moni asia on kätevää kun saa hoitaa netissä. Ja useimmat sivustot ovatkin helppoja käyttää. Mutta näiden virastojen sivut eivät ole kyllä niitä. Monta klikkausta piti tehdä ennenkuin löytyi oikeat lomakkeet. Lomakkeet tallennettava ensin, ja vasta sitten täytettävä. Minä tietysti täytin ne , ja lähetin samantien, jolloin lomakkeet lähtivät tyhjinä. Löysin myös sarakkeen josta voi lähettää viestin, ei onnistunut, pitää olla ensin rekisteröitynyt työttömäksi, jotta voi lähettä viestin. 

"Töitä" täytyy tehdä rahan eteen pätee siis tässäkin tilanteessa;)

Sellaista, tällaista

 

 

 Vuosi sitten syntyi ensimmäinen lapsenlapsi. Miten nopeasti vuosi mennyt. Ja miten erilainen vuosi kuin aiemmat. 

Pikkuista seuratessa tapahtuu koko ajan. Nyt hän jo kävelee, ja juoksee :) tosin juoksemisessa ei vauhti lisäänny, jalat vaan tepuuttaa taajempaan tahtiin. 

Vuosi sitten (ja muutman päivä päälle) syntyi Pihka. Hän on myös muuttanut elämäämme. Todella hyväntahtoinen ja kiltti, mutta niin energinen ja iso. Aivan erilainen kuin Naava. Sellainen parivaljakko kuitenkin, nauttivat toisistaan, omasta laumastaan.

Ensimmäinen kuukausi vapaalla mennyt. Työasiat ovat häipyneet mielestä aivan totaalisesti. Verenpainetta kun mittailin niin lukemat olivat  alhaiset ....Olen nukkunut paremmin, en enää herää 5 tai 6, normiksi on tullut 7 jälkeen herääminen, joskus jopa 8. 

Aikuisseuraa oletin ja tiesin kaipaavani. Iloitsen ja nautin enemmän kun tapaan ystäviä, tuttuja. Ja jaksaisin viikonloppuisin tehdä enemmän, ehkä. Toisaalta olen aika väsynyt ja jään helposti sohvalle tuijottamaan jotain sarjoja. Joskus tulee omituisia alakulon hetkiä, tunnen silloin oloni kiittämättömäksi. Nyt toiveeni on toteutunut, ja siltikin tuntuu välillä tältä. Onkohan se normaalia?  Voisi olla sen puoleen, että nyt on tilaa uudelle haaveelle, ja se haave-aukko on vielä tyhjä, mikä aiheuttaa moisen olotilan. Voisi myös johtua uudesta tilanteesta, töissä olin ammatillisesti vahva, tiesin miten toimia, nyt olen uudessa tilanteessa, jossa ei moista varmuutta ole. Elämä on aikamoista rutiinia, josta poikkeaminen aiheuttaa kaikenlaista, hyvässä ja pahassa. 

Nyt on kaikki kuitenkin hyvin. Koirat ovat terveitä ja riiviö iät alkavat olla ohi. Koti on hyvä ja lämmin. Työt ei stressaa ja kaikki lomakeasiatkin todennäköisesti hoidettu.

Kaikki hyvin.

 

 

 

Vähän lapsista

 Hesarissa oli mielipidekirjoitus tuetun leikin tarpeellisuudesta. Olen aivan samaa mieltä, että tuettu leikki on tärkeää ja sitä saisi olla varhaiskasvatuksessa paljon enemmän. Lapset tarvitsevat paljon tukea jotta leikki sujuu. Tarvitaan mallia, rikastuttamista leikkiin, vuorovaikutusta ja lapsen tulemista kuulluksi ja nähdyksi.

Tuettu leikki ei ole kuitenkaan se oikotie kaikkeen hyvään. Varhaiskasvatuksessa ei voida tehdä kaikkea lapsen kehityksen tueksi. Varhaiskasvatus on, ja sen kuuluu olla osa lapsen kehityksen tukemiseen vaikuttava alue. Taas tuntuu siltä, että vanhempien vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä jää olemattomaksi. 

Miten voidaan auttaa sitä pientä, joka jokapäivä lähetetään omaan huoneeseen syömään päivällistä televisio seuranaan?

Miten voi se pikkuinen joka katsoo äidin kännykkää pari tuntia, ja isän kännykkää pari seuraavaa tuntia?

Miten voi se pikkuinen jonka vanhemmat ovat uraputkessa, ja työnantaja huohottaa niskassa ja on kiukkuinen kun tulee poissaoloja lapsen sairauden takia? Se pikkuinen tuodaan hoitoon särkylääkkeellä tankattuna, puolikuntoisena ja itkuisena.

Tuntuu aivan uskomattomalta että on olemassa perheitä joissa ei koskaan syödä yhdessä, jossa ei koskaan lueta lapselle kirjoja tai joissa ei koskaan ulkoilla. 

En syytä vanhempia. Uskon että jokainen vanhempi haluaa parasta lapselleen, ja rakastaa lastaan.

Tarvitaan jotain, mutta mitä?

Auttaisiko jos olisi pakollinen vanhempainkoulu? Vai SuperNannyjä jotka käyvät perheissä? Vai lisää työntekijöitä varhaiskasvatukseen, jotta voidaan sieltä käsin tehdä kotikäyntejä ja auttaa ja opastaa vanhempia?  Joku toimiva systeemi sairastavien lasten  kunnollisen toipumisen takaamiseksi?

Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin ei löydy yksittäisiä tehokkaita ratkaisuja. Tuettu leikki on pieni osanen sitä hyvää, joillekin se saattaa olla se ratkaiseva juttu, joillekin se taas on vain pisara, joka ei täytä sitä koko lasia, kaiken tarvetta.

Meistä jokaiselle joku asia on sydämen asia, jonka puoleta puhumme. Liikunta ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan oppiminen tapahtuu toiminnallisesti on kaikki hyvin. Kielenkehitys ratkaisee kaikki ongelmat, kunhan lorutellaan, laulellaan, luetaan.... Kuvataide on tärkeää luovuuden, itsensä ilmaisun ja tutkimisen kannalta....jne. jne. 

Kaikkea tarvitaan , vai tarvitaanko?

Mikä on oikeasti tärkeintä?

Olisiko sittenkin se rakkaus, halu olla lapsen kanssa, nauttia yhdessä olosta ja iloita olemassaolosta?

 

 

Tammikuun 4*

 

Pitkästä aikaa neljön tähden illallinen meillä. 

Alkuruokana: munakas pinaatilla ja kirsikkatomaatilla

Pääruoka: kermainen broilerigratiini riisillä

Jälkiruoka: jäätelöannos marjoilla

kahvi ja paahtovanukaskakku

Ruuista ei tullut otettua kuvia, mutta munakas muffinssivuoassa näytti minusta hauskalta, ja maistui myös.

Paahtovanukas kakkuun olisi kannattanut tirauttaa päälle reilusti kinuskikastiketta.

Kattaus oli valkoista. Tosin pöytäliinassa oli valmiiksi joku läikkä, mutta sen päälle laitoin patonkikulhon. Ja heti alkuun pöytäliinalle tuli myös punaviinitahra :)

Pääasia on aina kuitenkin yhdessä oleminen!

Yksi tammikuun viikko

Taas on viikko mennyt.

Olen tehnyt sormiruokia, Simppeliä sormiruokaa-sivustolta on löytynyt ohjeita. Tein apinaevästä, bataattisiivuja ja kanapötköjä. Mielenkiintoisia yhdistelmiä, kanapötköihin laitettiin raastettua omenaa ja porkkanaa ja kaurahiutaleita, ja tietty kananjauhelihaa.

 Leivoin pullaa. Leipomossa oli laskiaispullia, hintana 4,20e. Tästä tuli motivaatio leipoa itse. Nyt on voisilmäpullia ja laskiaispullia pakastimessa. Pullataikinaa tehdessä tuli taas mieleen oisko yleiskone tarpeen, hyvä, hyödyllinen?  

 

Kutosin lapasia. Yhdet lähetin kummitytön pikkuiselle ja yhdet tein lapsenlapselle. Kummallisen vaikeaa on saada valokuviin todelliset värit. Uusimmat ovat oliivinvihreät, vaikka taas kuvassa näyttävät harmailta.

 

Katsoin torstaina Viiden jälkeen ohjelmaa, jossa psykoterapeutti Elina puhui armollisuudesta. Minuun iski lauseen "ota itseäsi niskasta kiinni" muuttaminen lauseeksi: "Ota itseäsi kädestä kiinni". Tuossa lauseessa kiteytyy asian ydin, olla armollinen itselleen. On muuten hitonmoisen vaikea asia. ainakin minulle. On niin helppoa löytää aina syy kaikkeen omasta itsestään, sanomisista ja tekemisistä. Lähes jatkuvaa huonon omantunnon kanssa elämistä.