Powered By Blogger

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Viikko sumussa



Viikko on mennyt sumuisasti.
Olen ollut, tehnyt ja elänyt, mutta en kuitenkaan ole ollut läsnä.
Ajatukset harhailleet surussa.
Tuttu tie näytti ihan vieraalta, enkä hahmottanut ollenkaan mihin vie.
Britakakun sain leipoa kahteen kertaan, eikä siltikään onnistunut. Marenki lässähti, sekään ei jaksanut mun kanssa ;)
Ja kirjoneulesukka, aloitin, purin ja taas aloitin, varmaan viisi kertaa joutusin purkamaan.
Onneksi olen ollut tämän viikon vielä lomalla!



Kaksi hyvää ystävää on tukenut ja jutellut/viestitellyt kanssani.
Vanhempani ovat uskomattomia tukipilareita tosi paikan tullen.
Suru on sellainen vähän outo juttu. Surun käsittelemiseen on eri tapoja.
On varmaan ihmisiä, jotka hautautuvat oman surunsa kanssa haluavat olla yksin ja rauhassa.
On varmaan myös ihmisiä, jotka siirtävät surun jonnekin syrjään, ja täyttävät surun paikan jollakin muulla tekemisellä, puhumisella.
Minusta tuntui hyvältä jutella Veitistä ja siitä, mitä on tapahtunut. Itkuhan siinä tulee, mutta ei se ole vaarallista. Miten lohdulliselta tuntui miehen sanat: Itke vaan jos sua itkettää. Mun ei tarvinnut yrittää olla vahva.  Kaikki tekeminen helpotti myös, sai ajatukset hetkeksi muualle, lepoa surusta.

Suru tuntuu itsekkäältäkin. Veitillähän on nyt kaikki hyvin.

Tästä jatketaan, päivä kerrallaan Arki alkaa maanantaina kun palaan töihin.
Kyllä se tästä varmaan.....


2 kommenttia:

  1. Suru on aina henkilökohtaista jokaisella erilainen, ja saakin olla itsekästä. <3 ei ole huonoa itsekkyyttä se että on niin kova ikävä, kuitenkin olet rakastanut syvästi karvaisia perheenjäseniä ja niistä on ollut iso ilo. suru on aina ilon ja rakkauden mukainen ja siksi niin raskasta. Lämpimiä ajatuksia. -m-

    VastaaPoista