Tää syksy ei nyt lähde lentoon.
Maata viistäen mennään. Olen räsynukke, jota joku vetää kovaa vauhtia pitkin maan pintaa.
Tai olen auto, jossa jarrut jumittavat.
Tai olen joku, jota paha susi ajaa takaa, on pakko mennä eteenpäin lujaa ettei tule syödyksi.
Menen viikko kerrallaan eteenpäin. Mietin, kun tästä selviän , sitten helpottaa.
Seuraavalla viikolla on taas lista tehtäviä, ja sama ajatus: kun tästä selviän, sitten helpottaa.
Tätäkö se nyt on?
Voisiko olla jotain muuta?
Ei auta vaikka ruoskii itseään, haukkuu kiittämättömäksi.
Eikä sekään, että keksi/huomaa kaikki positiiviset asiat ympärillään.
Olen saanut niin paljon.
Ei auta myötätuntokaan. Olen vuoden aikana kokenut kaikenlaista. Varmaan monella pahempia kokemuksia, mutta on nämä olleet minulle tarpeeksi rankkoja nämä omat juttuni.
Osa minusta haluaa olla nyt täällä maassa makaamassa. Anna minun märehtiä rauhassa. Anna minun olla negatiivinen.
Osa minusta odottaa sitä kättä, joka nostaisi minut täältä pystyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti