Hitsi miten jännää

Pikkukoira, josta nykyään käytetään nimeä Täti, tuli tapaamaan pentua ensimmäistä kertaa.
Jännitimme kaikki miten menee.
Meillä oli selkeä suunnitelma: täti kuluttaa suurimmen energian ensin pihalla, sitten tapaaminen niin, että pentu portin takana.
Täti saikin kunnolla informaatiota tilanteesta pihalla, niin paljon oli hajuja, viestejä.
Sisällä pentu murisi tädille...hmmm.... eikä tätikään ollut riemuissaan.

Jännitettiin kaikki. Täti koitti olla kuin ei pentua olisi olemassa. Pari rähähdystä tuli.

Lauantaina jatkettiin. Täti koitti taas olla kuin ei pentua olisi olemassakaan. Aamupäivällä täti jo antoi pennulle mahdollisuuden, mutta mitä tapahtui, pentu otti tätiä kuonosta kiinni!
Täti oli aivan pöyristynyt, millaisia lapset nykypäivänä ovatkaan, mitään kunnioitusta!
Vasta illalla täti suostui yrittämään uudestaan, ja nyt alkoi löytyä leikki.

Sunnuntaina aamulla alkoi leikki heti. Nyt oli pari yötä nukuttu ja tätikin oli saanut jäsennettyä asiat. Alkoi varsinainen aamukarkelo.
Pentu kurkki sohvan alta, täti sai hepulin ja hyppi sohvan päältä pöydän ympäri rinkiä.
Painittiin, haukuttiin ja kirputettiin.
Täti ja pentu olivat löytäneet toisistaan Ystävän.

Pentu koittaa ehdotella tädille leikkimistä vähän väliä. Nukkuakaan ei oikein malttaisi, kun se leikkiminen on niin ihanaa. Täti on kuitenkin aikuinen, joka ei jaksa aina leikkiä. Täti opettaa hienosti milloin on leikin aika, milloin taas ei.

Kyllä koirien välinen viestintä on selkeää ja rehtiä.

Mä olen niin onnellinen, että tämä kävi näinkin helposti.