Naavan kanssa

Naava on jo 14 viikkoinen, 3, 5kk.  Aika menee nopeasti ja pentu kasvaa silmissä.
Meille tullessa liki 4 kg ja tuplannut varmaan painonsa.

On ollut yllättävää miten erilaista on, kun koiria on vain yksi.
Se yksi on paljon enemmän kiinni minussa, ja ehkä minäkin hänessä.
Tänään kun leikkasin omenapuun oksia, Naava oli koko ajan auttamassa. Kannettiin yhdessä oksia aidan toiselle puolelle risukasaan. Naavan kantamat oksat nyt menivät minne sattuu, mutta yhdessä tehtiin jokatapauksessa.
Eilen ennen typerää lunta, haravoitiin yhdessä kuivuneita lehtiä. Naava koitti ottaa haravan varresta kiinni, levitti lehtikasaa, mutta taaskin yhdessä tehtiin.

Välillä iskee paine kaikesta mitä pitäisi tehdä Naavan kanssa. Pitäisi totutella toisiin koiriin, liikenteeseen, polkupyöriin, lapsiin....
Ystäväni kuitenkin aina rauhoittaa sanomalla: Teillä on aikaa.

Kellon askelmittariinkin on alkanut tulla jo lukemia, eli Naava on aloittanut työuransa personal trainerina. Metsälenkillä hymyilyttää pikkuisen hölmöt hyppelyt yms. Nyt minulla on kaveri lenkeille! Lenkit ovat vielä menneet metsässä ilman remmiä. Pysyy lähellä ja tulee luo kun pyydän. Pihalla sen sijaan ei aina luoksetulot toimi.

Aamulla herääminen on erilaista, nyt on joku, joka on aivan suunniltaan ilosta nähdessään minut yön jälkeen. Se hännän heilutus, pusutus, ranteen suuhun ottaminen ja lähelle tunkeminen tekee onnelliseksi.
Töistä on kiire kotiin. Eipä tule kaupoissa kierreltyä. Se kumpi meistä pääsee myöhemmin töistä käy kaupassa. Kaupassa käynti on pikaista, kauppalistan mukaan poimin nopeasti ostokset ja äkkiä kotiin.
Viime viikolla olin kassalla yhden leivän kanssa. Leipä maksoi kaksi euroa. Ei mitään heräteostoksia.

Elämä Naavan kanssa on enimmäkseen ihanaa.
Kurjinta on arki aamuina töihin lähteminen. Sydän on kipeänä pienen jättämisestä yksin.
Onkohan se niin, että jos ei olisi lapsia eikä eläimiä niin elämä olisi huolettomampaa, eikä sydän olisi niin usein kipeä?
Vai keksiikö ihminen sitten muita murheita itselleen? Ja onko kaikista murheista sydän kipeänä, vai onko ne vaan tavallisia murheita?

Yksi asia myös mikä vähän mietityttää on tämä blogin kirjoittaminen.
Jotenkin tuntuu väkinäiseltä. Onkohan väkinäistä tekstiä lukijoistakin?
Blogin kirjoittaminen on ollut mulle vain kirjoittamisen iloa.  Nyt en aina löydä sitä iloa, aihetta tai kirjoittamisen värikkyyttä, tunnetta.

Tähän loppuun töistä hauska piristys. Opetellaan ruokien nimiä ja kyselin kuvan avulla mitä on tämä valkoinen laskiaispullan välissä. Yksi lapsista nosti käden ylös ja sanoi: Se on laskiaissokeria.