Ensinnäkin tyhmyys tiivistyy joukossa. Koko ajan on päällä vähän kuin kilpailu, että kuka ensimmäisenä kuulee jonkun äänen. Ja kun joku ilmoittaa kuulevansa jonkun äänen, kaikkien pitää reagoida. Eli silloin juostaan täysillä äänen kuulleen koiran osoittamaan suuntaan. Siellä haukutaan yhteen ääneen, välittämättä siitä, onko jotain oikeasti haukuttavaa vai ei. Vähän tulee mieleen satu Keisarin uusista vaatteista; kun joku uskoo ääniin, kaikki haluavat osoittautua yhtä tarkoiksi vahdeiksi.
Jos on jotain oikeasti haukuttavaa, yksi ulvoo ja kaksi haukkuu. Yksi ei saa haukkumista loppumaan, vaikka häiriö häviäisi näköpiiristä.
Jos mitään ei oikeasti olekaan, ja ihmettelen mitä täällä haukutaan, haukku loppuu nopeasti, ja jokainen häviää muka tekemään jotain mitä olikin juuri aikomassa, kuten esim.pissalle meno.
Joikua stressaa kun pitäisi olla ulkona ja sisällä. Ulkona pitäisi pysyä, jotta olisi valmius asetelmissa hälytyksiin, ja toisaalta taas vanhat luut kaipaavat sisätilojen tasalämpöä ja kuivaa, pehmeää alustaa.
Unet jää vähiin, koska päivällä ovenaukaisijat ovat hereillä, niin voi kulkea...
Illalla väsymyksen huomaa useista toistuvista turhista hälytyksistä. Silloin pikkukoiralle tulee nukkumaanmenoaika ovenaukojien toimesta.
Pikkukoira kävelee lenkeillä kauniisti, mutta jos koko kolmen jengi on mukana, on meno erilaista. Pikkukoiralla on tarve olla jonon ensimmäinen, ja huomata ensimmäisenä oravat, linnut, ketut ja varsinkin kaikki hajut, jäljet.
Pikkukoira ei kaipaa pahemmin hellyyden osoituksia. Ilmeisesti rapsutan väärästä kohtaa väärällä tavalla tms., tai sitten hän tietää saavansa omiltaan tarpeeksi rapsutuksia ja silityksiä sitten kun tulevat.
Ja kun palaamme taas omaan kokoonpanoon, Joiku ja Veiti ovat todella väsyneitä. Ja samoin Pikkukoira kotonaan, toipumiseen saattaa mennä kolmekin lepopäivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti