Olen nähnyt kaksi kesäteatteriesitystä tänä kesänä.
Ensimmäisen jälkeen mies sanoi, ettei meidän kannata mennä kesäteatteriin enää kun ollaan niin "vaativia", "ronkeleita" tms.
Ensimmäinen kipale oli Samppalinnassa Eloheinäkesä. Odotukset olivat korkealla käsikirjoittajan takia. Heli Laaksonen on ihana, elämänmyönteinen, valoisa, kekseliäs, tunnelmanluoja ja osaa kertoa kauneutta vaikka pyykkinarulla roikkuvista pyykeistä.
Eloheinäkesästä en löytänyt heliä.
Näytelmässä oli kyllä hyvätkin hetkensä, esim. vanhustenhoitolaitoksen näyttötaulu, josta koskettamalla sai erilaisia palveluita jalkojen rasvauksesta kahvikupilliseen. Tämäkään ei naurattanut enää kun noin viidennen kerran laitoksen hoitaja kirjasi ylimääräisen korvauksen oven avaamisesta.
Salkkareista tuttu Seppo Taalasmaa oli esityksen "tähti". Siinä hän hyppelehti kohtauksesta toiseen samassa vaalean vihertävässä sairaalamallisessa pyjamssa. Samaten kuin suurin osa muistakin näytelmän henkilöistä.
Hauskalta tuntuu juoni, jossa vanhukset karkaavat laitoksesta Ruissaloon, toteutettuna ei ollut hauska. Roolihenkilöt olivat Seppoa lukuunottamatta tosi niukkia persoonallisuuksia. Yksi luonteenpiirre kussakin ja siinä sitten koko persoona.
Ajattelin näytelmän aikana että johtuu iästäni, etten ymmärrä tätä huumoria, mutta äitinikään ei ymmärtänyt.
Toinen kipale oli Matildedalissa Tukkijoella.
Vanha tuttu tarina. Näyttelijät suurinpiirtein kaikki harrastelijanäyttelijöitä.
Yksinkertainen lavastus ja katsomokin katoton ja paikallaan pysyvä. Silti tämä voitti Eloheinäkesän kuusi-nolla.
Tässä oli musiikkia ja meininkiä. Ja sitäpaitsi sopii Suomi 100-vuotta teemaan tosi hyvin!
Ja tänäkin vuonna odotus palkittiin, eläinroolin suoritti loistavasti musta labradorinnoutaja. Matildedalissa on jokavuosi näytelmässä ollut hevosia, lampaita tai ainakin vanha toimiva auto :)
Ja äidin kaappasin mukaan tännekin, ja kannatti, hänkin tykkäsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti