-Portaiden nouseminen on vaikeaa. Pitää hypätä terveellä jalalla yksi porras kerrallaan. Vaikea arvioida hyppyä suhteessa portaa korkeuteen, ja lisäksi yksi tai kaksikin porrasta menee suht hyvin, mutta kolmas on jo epävarma.
- Ei ole kiire mihinkään.
-Välillä tuntee olonsa hylätyksi. Sinänsä vähän kummallinenkin tunne, koska normaali elämässä nautin yksin olosta, hiljaisuudesta ja omasta rauhasta.
-Aamuisin saa herätä lintujen lauluun. 7.00 oli ainakin tänään pahin/paras sirkutus.
-Yleinen sekasotku, jota en pysty siivoamaan. Ja pöytäliinakin pitäisi vaihtaa. Tai olin suunnitellut uuden pöytäliinan ostoa, jotain keväistä. Nyt pöydälläkin harmaata..
-Virkkaaminen. Uskon, että keinutuolin päällinen valmistuu jo toukokuussa.
-Nyt kun on aikaa tavata ystäviä, en pysty leipomaan.
-Saan olla Veitin kanssa kotona. Hänellä voisi olla totuttelemista yksinoloon ilman minua. Ja samoin minulla ilman häntä.
-Päivät on välillä pitkiä. Varsinkin nyt kun stressaan jalan veritukosta, en saa keskityttyä lukemiseen.
-Läheisten apu. Se liikuttaa. Äiti, joka siivosi ja toi ruokaa. Isä, joka juttelee. Poika, joka toi kirjoja ja auttoi talvivaatteiden parven varastoon viennissä. Mies, jota ilman en pärjäisi. Ystävät, jotka tarjoavat kuljetusapua, seuraa ja empatiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti