Sairaalaelämää

Sairaala on ihan omanlaisensa ympäristö. Nyt kun vietin siellä pari päivää olen monta kokemusta rikkaampi.
Huomioita:

- Päivystys oli ruuhkainen. Liukastuneita ihmisiä makasi tilat ja käytävät täynnä, ja silti henkilökunta oli rauhallista, iloista, taitavaa ja huumorintajuista. En kokenut olevani hukassa, vähän väliä joku ohi kävelevä hoitaja kysyi, onko kaikki kunnossa, tai olenko saanut kipulääkettä. Iloinen mieshoitaja piristi tunnelmaa vitsailemalla, ja hän lupautui jopa ylitöihin , jos vaan tarvitaan. Odotusaikakaan ei ollut kohtuuton, tunnin sisällä olin jo ollut röntgenissä ja verikokeet otettu.

-Kun minut sitten siirrettiin osastolle, oli kuin olisin tullut toiseen maailmaan. Meitä oli kaksi odottamassa osastolla huoneeseen pääsyä. Toisen tuli jo osastonhoitaja? hakemaan ja huikkasi tuojalleni, että nyt sitten taukoa jo, ei yhtään potilasta enää, ennenkuin ilmoitamme että saa tuoda. Tuntui niin hassulta, heillähän oli siellä hiljaista kuin huopatossutehtaalla, ja käytävälläkin tilaa yllin kyllin.

-Potilaana, herkässä mielentilassa, en haluaisi kuunnella hoitajien työtaakasta, ruuhkasta, työvoimapulasta enkä työn kuormittavuudestakaan. Se lisää huonoa oloa. En voi tilanteelle mitään. En sille, että olen loukannut, en sille, että on ruuhkaa, enkä työvoimapulalle tai huonolle palkalle.

-Heräämössäkin kuulee kaikenlaista. Hoitajat luulevat, että me potilaat olemme tiedottomassa, tokkuraisessa tilassa. Ikävä kyllä kuulemme silti. Minäkin kuulin, miten hoitaja ihmetteli ihmisten tyhmyyttä kulkea kaikenmaailman jäätiköiden poikki, eikö järki sano mitään. Hänkin oli muuttanut reittiään kelin takia.
Tyhmä, mikä tyhmä.Mekin olisimme voineet lähteä mökiltä jo sunnuntaina kelin takia ja olisin voinut käyttää nastakenkiä myös autoa ajaessa Tämä tyhmä-ihminen odotteli itku silmässä jalkojensa toimivan puudutuksen jälkeen, jotta pääsisi osastolle.

-Lääkärinkierrot eivät ole muuttuneet miksikään ainakaan kolmeenkymmeneenvuoteen. Tai sen verran ovat, että on kätevä pyörillä kulkeva pöytä, jossa lääkärilä edessään tietokone.
Muuten kaikki ennallaan. Olin siinä, minusta puhuttiin, ja kuitenkin tuntui etten ole siinä, olenko näkymätön?
Toisena päivänä tein itseni näkyväksi, esitin lapulle valmiiksi kirjoittamani kysymykset. En saanut ymmärrettävää vastausta. Osa ymmärtämättömyydestä on omaa vikaani, häkellyin kun niitä (hoitajat, lääkärit, fysio,opiskelijat..) oli niin monta, enkä aina hoksannut kuka niistä vastaa ja ketä katson kun esitän kysymyksen, enkä ollut viisaimmillani valvottuania ja syötyäni kipulääkkeitä.

-Helmet erottuvat herkästi sairaalassa. Työntekijöitä on paljon, enkä minäkään tavannut kuin osan. Mutta heistä löysin kolme helmeä. Yksi oli päivystyksen piristäjä ja kaksi oli osastolla työskentelevää.
Heistä teki helmiä se, että sydän oli mukana työssä. Puhuin toisen  kanssa asiasta, ja hän sanoi tietävänsä mistä puhun. Sairaalassa hoitajat turtuvat työhönsä ja  kiristynyt työtahti vie innon tehdä työtä. Kuulosti niin tutulta!

-Tämän seuraavan asian ei pitäisi olla yllätys, koska ihmisiä on monenlaisia ja meistä kuka tahansa saattaa joutua sairaalahoitoon.
Minua kuitenkin hämmästytti, että miten saan levättyä ja toivottua, kun viereisessä sängyssä makaa pieni mummo, jolla on suuri ääni. Ja tällä suurella äänellään pieni mummo huusi aivan koko ajan klo 5.00-10.00 : "Äitiii, äitii tuu hakee, täällä Laila...Jukkaa, Jukkaa...apua..apua. sattuuu..pilleriii" .
Sitten mummo pakattiin tuoliin ja vietiin pois. Hänet tuotiin kyllä vielä takaisin, mutta vietiin yksityishuoneeseen yöksi.
Huokaisin helpotuksesta, kunnes sain uuden kaverin. Sellaista kuorsaamista en ole ikinä kuullut! Ja välillä n.15s tauko ja sitten vielä isompi kuorsaus. Pyysin korvatulpat. Pahinta oli, että hän nukahti aina samantien, päivälläkin, ja kuorsaus alkoi aivan heti. Oli vaikeaa olla korvatulpat korvissa kun pelästyi aina kun joku tuli huoneeseen, ja olikin jo siinä sängyn vieressä sanomassa jotain.

Mielessä kävi monta asiaa sairaalassa ollessa, muutakin kuin omat vaivat. Mietin omaa työpaikkaani, lakijuttuja, mihin perintöverosta saatavat rahat voitaisin laittaa jos vero säilyisi.
Raha ei ratkaise kaikkia asioita vaan työnantajapuolen, suunnittelijoiden asennemuutos, inhimillisyyden huomioonottaminen, koska työ on ihmisten kanssa tehtävää.