Luopuminen

Meillä oli kaksi suht samanikäistä paimensukuista lapinkoiraa, kaksi vanhusta ja kaksi nivelrikkoista.
Veiti aloitti ontumisella noin puolitoista vuotta sitten. Hänet kuvattiin, pistettiin kortisonia ja puolen vuoden päästä cartrophenia. Lisäksi lyhyet lenkit ja ontumiset loppuivat.

Vajaa vuosi sitten Joiku aloitti läähättämisen. Oikeaa nukkuma asentoa ei tuntunut löytyvän.
Joikulle myös cartrophenia ja kipulääkettä. Tilanne Joikun kohdalla paheni.
Eläinlääkärin karu lausunto tammikuussa oli, että Joikulla ei ole juurikaan lihaksia takapäässä, ontumista ei ole, koska molemmat, vastakkaiset jalat ovat niin kipeät, ettei tiedä kumpaa ontuisi.
Vahvat kipulääkkeet, jotka turruttivat hermopäät ja kolmen kuukauden päästä kontrolliin.

Saimme vielä yhteistä aikaa. Toiset päivät ja varsinkin yöt olivat parempia, toiset huonompia. Ruoka maistui, häntä heilui ja pihalla juoksenteli holtittomasti kuin pentu. Juoksentelu kostautui isompina kipuina iltaisin, joten sitä piti rajoittaa.
Tein surutyötä. Itkin monena yönä, kun valvoin ja kuuntelin Joikun "rojahtelua" makuulle painuessaan, pintahengitystä, läähätystä ja lopuksi pientä itkuakin.
Tiesin mikä on edessä, ja hain kasvattajaltakin neuvoa, mistä tiedän mikä on oikea aika. Viisas kasvattaja sanoi, että tiedän sen kyllä sitten kun aika on, tunnen koirani.

Kontrolliaika olisi huhtikuun puolessa välissä. Se oli yksi etappi, jota kohti mentiin. Sellainen pysäkki, jolla päätöksen tekisi ehkä eläinlääkäri, puolestani.
Olimme suunnitelleet jo pitkään, että pääsiäisen viettäisimme mökillä. Se olikin hyvä pääsiäinen. Koirat ja ihmiset nauttivat. Päivän karkeloinnista Joikulla oli sielläkin iltaisin kipua, mutta siellä pystyin unohtamaan edessä olevan,

Pääsiäisen jälkeen tilanne paheni. Osa syynä voi olla loukkaantumiseni, mutta läähätystä oli myös päivisin samoin tassun nuolemista, repimistä. Koska olin kotona koko päivän, näin tilanteen lohduttomuuden kokonaisuudessaan.

Varasin ajan ja elämäni yksi vaikeimmista päivistä tuli elettyä.

Jälkeenpäin liikkuu mielessä monelaisia ajatuksia: olisiko ratkaisu pitänyt tehdä aiemmin vai olisiko pitänyt odottaa, että olisin itse ollut paremmassa kunnossa?  Täällä neljän seinän sisällä kun viettää päiviä, ajatukset kiertävät aika pientä rataa. Hyvän neuvon sain äidiltä, joka käski mun kepistellä terassille hengittämään ulkoilmaa. Siellä lintujen kevätmölyn keskellä, tuulikin puhdistaa ajatuksia.
Nyt on parempi. Joikun oli aika mennä. Ja on ihan oikein tuntea surua, ei sitä tuntisi jos ei olisi ollut hyvää yhteistä aikaa, rakkaita muistoja.

"Itkuja varten on ihmisen silmät, vierikää kyyneleet. Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet."  Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras

 Hyvää matkaa Joiku-rakas!
Sano terveisiä veljellesi, äidillesi, Hifille, Kessulle ja Cultsille.

Jäät sydämeeni.