Veiti on nyt ollut ainoana koirana pian kaksi viikkoa. Aika on mennyt nopeasti. Vielä ikävöin Joikua, enkä kestä katsoa valokuvia, ja fb:sta pelkään niitä muistoja, joita läväyttävät ruudulle vuosien takaa.
Ensimmäiset päivät Veitikin oli apea. Possulelu sai olla lelulaatikossa. Vasta neljän päivän päästä tuli ensimmäisen kerran ovella vastaan possu suussa.
Ulkona ei viihtynyt yksin juurikaan. Nyt on siellä jo pitempiä aikoja yksikseen.
Makoilivat pihalla, ja oli neljä silmää ja korvaa tarkkailemassa. Nyt Veiti makoilee mieluummin terassin turvassa. Alussa oli hankalaa tietää milloin Veiti haluaa sisälle, Joikuhan ilmoitti molempien puolesta vaativaisella haukullaan, että haluavat nyt heti sisälle. Veiti on nyt ratkaissut asian sillä, että työntää kuonollaan oven auki ja marssii sisälle!
Alkuun Veiti tuntui olevan vähän hukassa. Ei ollut Joikua pitämässä huolta ruoka-ajoista eikä ulos menosta.
Joiku oli tarkempi vahti, nyt Veiti herää vähän myöhään siihen, että joku tulee ovesta sisään.
Veitistä on tullut perässä kulkija. Haluaa seurata minua vessaankin. Ulkona pysyttelee metrin päässä minusta.
Veiti sai sängyn, puruluita ja ruuan joukkoon aina jotain hyvää. Hemmotellaan häntä, ainokaistamme.
Pikkuhiljaa totumme tähän.
Totumme, emme unohda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti