Lähimmät ihmiset, aurinko ja aika, siinä lääkitys.
Olen saanut suru-toipumiskukkia. Kiitos.
Olen muistellut Joikua. Miten hassun hauskasti hän hyppäsi, ojan yli tai jos kakka ei tahtonut irrota. Sellainen jäniksen ja kengurun sekainen takajaloilla ponnistushyppy.
Kun ajettiin entisen kotiseudun ohi, näin tuttuja lenkkejä joita käveltiin. Silloin ei ollut huolen häivää. Osasinkohan tarpeeksi nauttia noista vuosista, päivistä? Luulen niin.
Tänään lauantaina Veiti tuli ensimmäistä kertaa maanantain jälkeen possu suussaan ovelle vastaan. Hänelläkin alkaa helpottaa.
Ja minä sain ensimmäistä kertaa pääsiäisen jälkeen tartuttua virkkuukoukkuun :) Kiitos äidin tuoman persiljan, olen voimaantunut .
Terassilla, auringon helliessä.
Kyllä se tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti